Tyttö joka tunsi

Heinäkuussa päätin edes yrittää. Kokeilla, miten homma etenee, vai eteneekö. Päätin kirjoittaa ponityttökirjan, sellaisen, mitä itse silloin kolmekymmentäviisi vuotta sitten rakastin lukea.

Ennen kuin aloitin kirjoittamisen, kyselin millaisista tarinoista ponitytöt tykkäävät, millaisia kirjoja he haluaisivat lukea. Hevosjuttuja ja tallin arkea, seikkailua ja jännitystä. Hyvä tarina ja juoni. Vähän jännitystä muttei liikaa. Eläimiä, taikaa ja ystäviä.

Tyttöjen loistavat suuntaviivat mielessäni aloin kirjoittaa, 19. heinäkuuta. Tyttöjen toiveita HUOMATTAVASTI raskaamman, kipuilevamman ja raaemman tarinan kirjoittamisen lopetin 14. lokakuuta.

Eli mitenkä siis meni, ponityttöjen toiveita ajatellen? Hah ja voi kiesus. Menen nurkkaan häpeämään.

Tarinan alku ON ponityttöilyä, mutta se loppu sitten… No… Pidin päiväkirjaa kirjoitusajalta, voit itse miettiä, miten sitten onnistuin ajatuksessani, tai miten kirjoittaminen vaikutti omaan elämääni.

Kaiken epäloogisuuden sääntöjen mukaan tarinankirjoituspäiväkirjani on alusta loppuun. Kaikki, mitä tänne viimeisimpänä kirjoitan, tulee sitten aina tähän alle, viimeisin heti.

Jep. Logiikka…



II TARINAN KIRJOITTAMISEN JÄLKEEN, 17. lokakuuta eteenpäin:


to 17.12. Varmaankin joulun jälkeen saan tämän työnnettyä esilukijoilleni. Siitä jään pieneksi hetkeksi odottamaan heidän kommenttejaan, jonka jälkeen joudun raapimaan raskaalla kädellä turhia rönsyjä tai turhuuksia pois; se kuuluisa “Kill your darlings!” astuu siis kuvaan.

Sen jälkeen, hui. On pakko tehdä sitä, millä tässä tekstissäni komennan hahmojani.

Täytyy uskaltaa päästää irti ja lähettää käsikirjoitus kustantamoihin. Jos loputtomiin jää hinkkaamaan, on se enemmän epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelkoa, kuin tekstin työstämistä.

Kustantamoiden vastauksia odotellessa ehdin aloittaa sen ponityttökirjan, sen Ihan Oikean Ponityttökirjan, mihin toivottiin taikaa ja sopivasti jännitystä ja onnellista loppua. Niiden ja tähän nyt käsissäni olevaan tarinaan kirjoittuneiden raakojen hyväksikäyttöjen, lähes hengen vievien orgasmien ja suljetulle osastolle vievän psykoosin väliin SAATTAA mahtua myös se erään 11-vuotias tyttö toivomus siitä, ettei liian liian pikkutyttöjuttuja…

ke 16.12. Homma menee nyt niin, että edelleen käyn läpi paperiin korjattuja virheitä ja tekstiä koneelta. Pienennän tai suurennan kohtauksia sen mukaan, miten koen sen olevan tarpeellista. Keskiosassa huomasin muuttavani päähenkilötyttöä huomattavasti hauraammaksi kuin mitä tämä ensimmäisessä versiossa oli; myös mieltäni kaivellut neitsyydenmenetyskohtaus meni uusiksi ja muuttui täydellisen erilaiseksi 😀

ti 15.12. Aikainen nukkumaanmeno? Yöunet? Hyvät ruokailut? Metsätyöt? Kodinhoito? Siis pitääks niitäkin tehdä?? Eiks vaan voi istua paikallaan tuntitolkulla, tekstiä työstämässä??

Olen siis päässyt tarinassa kohtaan, mikä edelleen pitää minusta tiukkaan kiinni ja mikä kulkee mukanani päivin ja öin. Se on hyvä, tarkoittaa että tarina toimii edelleen, ja se on huono, koska yöunet.

pe 11.12. Samassa hommassa edelleen, etenkin kun homma muutti muotoaan niin, että nyt menee virheitä korjatessa ja kappalejakoja muokatessa myös kohtauksia uusiksi… 😀 Tämän päivän aikataulussani luki “saatekirjeen teko ja kustantamoiden tutkailu”, muttamutta…

Tuo tarina nyt vaan tekee sen, että edelleen jyrään aikataulustani aikalailla kaiken sen, mitä ei ole pakko tehdä. Saatekirje, mikä lähtee käsikirjoitukseni mukana kustantamoon, siirtyy siis huomiselle, ja huomiselle, ja huomiselle. (Samalla tavalla myös imurointi siirtyy, tiskaustahti väljentyy, parit välipalat saattavat unohtua jne jne)

Mitä toivooni tekstin sivumäärän vähenemiseen tulee, ei se nyt ihan mennyt niin simppelisti kuin luulin. Edelleen on satoja ja taas satoja ja satoja sivuja, niin paljon, että hirvittää (mutten edelleenkään oikein haluaisi poikkasta keskeltä…)

to 3.12. Paperinivaska on luettu läpi ja lyijykynällä vedelty viivoja ja sulkeita ja sanoja yli ja uusia tilalle. Tänään aloitan käymään tekstiä läpi, korjaten koneelle ne, mitä papereihin kirjaili. Ajatuksena korjata räikeimmät ajatus- ja kirjoitusvirheet sekä lisätä kappaleiden määrää, että olisi jotenkin edes tolkkupäistä lukea.

ma 30.11. Esilukijoistani toinen urheasti kulkee tarinassa ettepäi. Häneltä tulleita kommentteja täysin sekalaisessa järjestyksessä:

“Välillä tuntuu, ettei tarina etene tai että joku kohtaus kestää liian pitkään.”

“Ihana, että on paljon naurua mutta välillä tulee sellainen fiilis, että sitä on jopa liikaa.”

“Hyvin mielenkiintoinen, erilainen ja sopivasti henkimaailman juttuja.”

“Nyt kun sitä seksiä alkoi tulla, tuntuu ettei mitään muuta olekaan!”

“Oon monessa kohdassa miettinyt, että onkohan näin oikeasti tapahtunut esim. sulle tai Veeralle [nyt parikymppinen tyttäreni] ja jostain jutuista tunnistaa kyllä sut (nauru ja tanssi esim) ja näitä on hauska pohtia.”

“Siis mä en kestä… Tää kirja on jotain!!! Pääsin ny tohon sairaalakohtaan ja fiilikset on silleen että onko tää nyt totta vai noitanaisen tekosia vai mitä, en kyl yhtään arvannut tätä käännettä!”

“Hirveesti kutkuttais, jos hetken viel luen ennen nukkkumaanmenoa 😀 “

“Siis vitsi tosta ois ainekset leffaan!! [Ja kun kommentoin, että totta, ettei nyt tarvitteis ensteks kun vaan kirjoittaa se hyvä kirja, tuli vastaus:] Tällainen helppo to do-lista: 1) Tee valmis kirja 2) Tee kirjasta leffa.”


su 29.11. Unet alkavat taas lyhetä, aamuyön päästä, kun tahtoisi jo päästä lukemaan. On todellakin okei herätä 04.50 eli kymmenen minuuttia ennen herätystä, mutta yritys herätä, päästäkseen jo tekstiä työstämään, kello 03.40 ei ihan vielä toimi. Hyvää on, että alan olla aivan sänkyynkaatumisvalmis kello 20… 😀

la 28.11. Olen torkkunut. Nauranut. Yrittänyt ymmärtää, mitä kirjoittamani tarkoittaa, ymmärtänyt ja poistanut sanoja, lauseita, kappaleitakin.

Mikä parasta, olen itkenyt tarinan ansiosta. Koska se loppu nyt vaan on uppoava, ja muutama pätkä siellä täällä myös. En siis ole hakannut päätäni seinään paskan tarinani takia!

En tiedä, miten pro-tyypit tekevät omat työvaiheensa, minä luen paperista ja korjaan lyijykynällä, sen pohjalta kirjoittaa koneella uudestaan. Tärkein tavoite tässä hetkessä ja työvaiheessa on saada 614-sivuinen pdf lyhenemään niin, että paperit mahtuvat kahden kansion sijaan vain yhteen kansioon.

Ei nimittäin paljoa hyödytä, että loppu on älyttömän vetävä, jos kukaan ei jaksa sinne asti…

ke 18.11. TÄNÄÄN!!! Tänään luen itse tarinan läpi. Isäntä printtasi sen eilen, laittoi kahteen kansioon. Keskityn siihen, mitä tunnen. Hypin ohi ja yli kaikkien lukuisten virheiden. Yritän keskittyä kiukkuun, turhautumiseen, iloon, suruun, kiihtymiseen ja kiihottumiseenkin.

Tärkeimpiä ovat, ja niihin keskityn; hymyt, naurut, itkut, torkahdukset (toivottavasti ei tule yhtäkään…), ärsyyntymiset, turhautumiset.

Tarina. Sitä kyttään.

Viikon päästä alan hiljalleen tiivistää, selkiyttää, siivota. Aloitan siis taas työt oikein urakalla.


Ke 7.11. Kolme Urheaa Esilukijaa kehui alkua tarinan aluksi, mihin jää kiinni.

Yksi Urhea Esilukijani vetäisi oman urakkansa maaliin kolme viikkoa etuajassa!! Häneltä tulleita kommentteja tässä sekalaisessa järjestyksessä:

“Nyt se on luettu. En tiedä oliko se liian voimakas tarina tähän hetkeen, mutta pakko oli lukea.”

“Tuossa kirjassa vaan on ihan mahdoton voima.”

“Jossain kohdissa kuulin sun äänen tuossa tekstissä [kuulemma naurussa, hyvä niin, parempi kuin painajaiskohtauksessa!] ja joo välillä alkoi seksin määrä hengästyttämään :D”

“Jotenkin jäin jumiin noitanaiseen, Hiljaiseen, osastoon, yksinäisyyteen ja toivottomuuteen. Mutta jatko-osa ehdottomasti tuosta!!!”

“Mikä se juhannus siellä oli, se deadline? Vai meniks multa jotain ohi?” [Ei mennyt, se vaan hukkaantui siinä matkalla, se juhannus…]


Ke 4.11. MÄ NUKUN, VIHDOIN!! Ihan ilman lääkettä!! JEEEEE!!


Ke 28.10. Yhdeltä kirjallisuusalan ammattilaiselta tuli lukuisia vinkkejä miten edetä kustantamon etsimisen kanssa. Hui.

Jännitän, milloin ja millaisia kommentteja tulee Urheilta Esilukijoiltani.    

Su 25.10. Huhuilin omassa facebookissani hullujen perään, sellaisten, ketkä tahtoisivat raakileeni lukea. Heitä löytyi, lukuisia, käsittämätöntä!!

La 24.10. Tarina lähti parikymppiselle tyttärelleni esiluettavaksi.



I TARINAN KIRJOITTAMINEN, 19. heinäkuuta – 14. lokakuuta 2020:

La 25.7. Viljami 17v., vessaan mennessään, kello 04, ”Äiti mitä ihmettä sä teet, miksi sä valvot tähän aikaan yöstä?”. “Havahduin tarinaani, kirjoitan sen muistiin!”. “Onks tos äiti mitään järkee??”

Niinpä.

Su 26.7. Voi luoja.

Tämä on ihan sekopäistä.

Mä olen niin tuossa tarinassa, ja se niin tulee jostain minun sisältäni, ettei mitään tajua.


Ti 28.7. Alkaa huonot yöunet näkyä. Väsyttää.

Su 2.8. Taas nämä tahtovat läheisyyttä ja kosketuksia. Ihme tyyppejä.


Ti 4.8. No oho. Tänään taas lensi! Löytyi uusi biisi, Billie Eilishin Bury a friend, johan taas läks painajaiskohtaus lentoon.

Ke 5.8. Aamulla vallatonta ja hölmöä, illalla toooooosi raskasta ja diippiä. Biisinä luureissa Hans Zimmerin The dark knight rises.

Hetkittäin epäilen, onko tässä mitään järkeä, kun heitän itseni tuohon NIIN vahvasti ja itken kuin hullu.

Su 9.8. Saa tarkkaan valita, mitä biisiä tai biisejä kuuntelee. Se määrittää todella vahvasti sen, mihin suuntaan tarina lähtee menemään.


Ma 10.8. Kertooks se jotain minusta, kun painajaiskohtaukset tulevat tosi helposti??

To 13.8. Ai hiukan nihkeää!! Paska. Huonot yöunet. Plääh.

Pe 14.8. Ai jumalauta, vielä tahmeampaa. Mä en nyt pääset tuosta yhdestä kohtauksesta millään eteenpäin.

Su 16.8. No oho. Tänään oli sitten pehmopornoa ja lääppimistä.

Ei mun pitänyt, mutta kun nuo hahmot tahtoivat, tai päättivät.


Ma 17.8. Lisää pehmopornoa. Mitvit??

To 20.8. Minä itse eilen tanssin meidän pihalla puoli tuntia, kun löysin niin hyvän biisin. Sekä Viljami 17v. että Verneri 17v. kävivät ovella tuijottamassa minua. Hah. Mutsi sekosi. [No ei oikeasti. Olen tanssinut ennnekin. Olen siis seonnut jo aiemmin…]


Ma 24.8. Surua ja mulle ihan hullu itku.

Ti 25.8. Hmmm… Mua alkaa oikeasti hiukan huolestuttaa oma jaksamiseni. Noitanainen on mun unissakin.  Nyt oli toinen rikkonaisten unien yö, kun nukuin tyyliin 1 + 1 + 4 tuntia.

Ke 26.8. Hah. Eilen illalla sekä diapam että ketipinor, ja täydellisen hyvät yhdeksän tunnin yöunet. Tänään ei päiväkävelyä eikä lounasta eikä välipalaa. Miten niin vie mukanaan JA huonoon kuntoon??

To 27.8. Mietin, että mennäänkö jo yli sen fiksuuden rajan, mutta epäilen, että se on jo ylitetty…


Ma 31.8. Ei jaksa, ei huvita.

Ke 2.9. Olen tuon yhden kohtauksen kanssa nyt niin suossa.

To 3.9. Väsyttää, oikeasti tosi kovasti. Mieli alakuloinen.

Pe 4.9. Hei! Oivallus!!

Su 6.9. Menihän itkuksi.


Ti 8.9. Edelleen, alkuaamu (klo 05–07) menee käteen. Keti puurouttaa ajatuksia.

Su 13.9. TASAN 8 VIIKKOA!! Enemmän ja vähemmän koko päivä. Hyvä päivä!


Ti 15.9. Siis hyvä, tosi hyvä! Musta vaan tuntuu, etten saa tätä KOSKAAN maaliin, varsinkin kun nuo kaksi tahtovat vain seksiä koko ajan…

Ke 16.9. Kiva kevyt päivä, voi vittusaatana.

 Jos tän päivän kohtaukset ois ollut leffassa, olisi ikäraja K-18 ja oksennuspussi ois ollu jees.

Pe 18.9. Poistin ziljoona kohtaa.

Fiksua.

Tökki.


Ke 23.9. Itakahdeksalta, normiaikaan, puolikas Ketipinor, mikä veti pään aivan puuroksi vielä aamukympiltäkin eikä kirjoittamisesta tullut yhtään mitään.

Pe 25.9. Seksiä ja painajaisia. Helppoa ku heinänteko.

Su 27.9. TASAN 10 VIIKKOA!!

Saanksmä tän koskaan maaliin?


Ma 28.9. Toistan itseäni, saanksmä tän KOSKAAN maaliin????

Ti 29.9. Hah. Tästä tulee trilogia. Tai vaan ihan helvetin paksu kirja!

Ke 30.9. Biisinä Zimmerin Angels & Demons, kirjoitusaika kello 05.40–10, itkin koko kirjoitusajan.

Olen aivan poikki.

To 1.10. Aamulla edelleen lääkkestä täysin töks. Muita hommia.

Pe 2.10. No vähä nysväämistä yhden kohtauksen kanssa.

LA 3.10. Joku seksuaaliterapeutti ois musta NIIN ylpeä! (Ja mies on ihmeissään, että mitä nyt tapahtuu… 😀 )


Ma 5.10. Ai vähä seksiä taas. Kiva.

Ti 6.10. Mä olen nyt taas itkenyt koko kohtauksen putkeen.

Ke 7.10. Jäähyväisiä ja lähtöjä ja aivan hillitöntä itkua ja sitten ylläriseksiä. Oho.

Pe 9.10. Todella vinkeitä juonenkäänteitä. Voi kiesus.

La 10.10. Kiva. Heräsin joskus 03.45 ja mietin, että joko saa herätä kirjoittamaan.

Tää tarina kasvaa mun sisällä. Ihan tajutonta, kun jossain vaiheessa on jotain kirjoittanut tai jättänyt kirjoittamatta, niin se hyppää jossain käänteessä mieleen ja kasvaa ihan uudeksi.

Ihan sairaan hienoa!!

Su 11.10. TASAN 12 VIIKKOA!

Hassua. Kun yksi on pois, muut kirjoituttavat itselleen tosi vahvoja rooleja.

Neliosainen tarina? (Ei enää trilogia riitä…)


Ma 12.10. Ai hitsi tää on jännää!!

Ja oho. Ei nyt tullut ehkä sitä, mitä meinasin mutta helpostipa tuli tarinaa!

Ke 14.10. No hupsista saatana.

Tarinankaari on valmis ja tarina kirjoitutti itsensä loppuun.

Ei mitään sinne päinkään, mitä olin ajatellut eikä todellakaan siinä kohdassa, missä meinasin MUTTA niin hienon lopun tarjoili, että oli pakko ottaa siitä kiinni ja antaa sormien lentää näppäimistöllä.

Sangen outo fiilis.

Kun tajusin, että tarina tarjoaa loppua, tuli TODELLA vahvat oireet kehoon. Ahdisti, niin että tuntui kuin joku istuisi rinnan päällä, oli vaikea hengittää. Täristi, niin, että sen näki.

Sekopäistä.


Tarinasta ja sen raakileesta ja mistä vain saa toki kysyä ja ihmetellä!

Rakkaudella

Minna

minna at paivakummunminna.com

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s