Tutkimukseni, osa 1 – Mistä ja miksi nämä tavat?

”Tavoitteeni on saada muutettua suhteeni suklaaseen ja karkkeihin, ilman että millään tavoin muutan herkutteluani.”

Okei?

”Päätin aloittaa Oman Tutkimuksen. En vähentääkseni tai tarttuakseni suklaan syöntiini, vaan saadakseni auottua omia tapoja, tai ennemminkin niin sanottuja tapaluuppejani. Selvittääkseni, mitä kaikkea löytyy herkkujen mättämisen takaa.”

Näin kerroin tutulleni, kun jutustelu oli kääntynyt herkutteluun, suklaaseen ja itsensä palkitsemiseen.

En ole aivan vakuuttunut siitä, että hän uskoi kantaani yhtä vahvasti kuin minä…

Ei se haittaa. Muutamalla lauseella ei saa avattua tätä kaikkea (varsinkaan minä, joka en koskaan osaa vastata mihinkään en lyhyesti enkä selkeästi). Toisaalta, teoriani kehittyy parhaiten muiden kysymyksien, kyseenalaistamisen ja epäilyn kautta.

Niin kun tieteellä tuppaa olemaan tapana.

Ei, en ole tutkija enkä nosta itseäni tutkijan jalustalle, mutta kaikkien tässä hommassa käyttämieni tutkijoiden ja tieteenalojen tutkimustulokset, niitä kyllä arvostan.

  • Kognitiivinen psykologia, behaviorismi ja itseohjautuvuusteoria sekä ravitsemustiede. Tutkimuksen välineinä tutkimukset ja vahva lähdekritiikki, tieteellinen kirjallisuus. Tutkimustyylinä empiirinen tutkimus.

Koska kantapään kautta ja niin edelleen.

Ei uutta eikä ihmeellistä mutta ehkä sellaista, mikä auttaa hahmottamaan, kuinka älyttömän monimutkainen ja hienosti toimiva systeemi ihmisaivot ovat.

Ja kuinka paljon tapahtuu meiltä kuin salaa.

Olen täysin satavarma, etten ole ainoa nainen, joka voi kiskaista suklaalevyn kertasyömällä, alta puolen tunnin, tai irtokarkkisäkillinen, yhtä vikkelään. Joko muuten vain, tuosta noin vaan, tai sitten ahdistusta tai muuta vaikeaa tunnetta purkaakseen.

Tai niin, että se on yhdistelmä kahta edellistä. Niin että herkut tulee syödyksi muuten vain, hyvällä fiiliksellä, ilman että edes tajuaa sen kuitenkin olevan jäänne vanhan tunnesyömisen tai syömishäiriön aikanaan asettamasta tunteidenkäsittelytavasta.

En siis ole ainoa.

Ja koska niin moni meistä on elämänsä aikana ehtinyt kokeilla kikkaa jos minkämoista, saadakseen herkuttelunsa kuriin, haluan selvittää, purkaa osiin.

Muuttaa suklaan syömistäni ilman että muutan suklaan syömistäni.

Dieetteihin en tässä sen enempää mene, niistä jo kirjoitin (linkki täällä!). Mainitsen vain ihmedieetit ja gurut, ruokavalion raskaat rajoittamiset, somen sekä klikkiotsikot artikkeleihin, minkä paikkaansa pitävyydestä voi olla montaa mieltä.

Mainitsen sanan jojoilu ja kaikki, ketä tämä oma tutkimukseni voisi auttaa ymmärtämään jotain itsestään, ymmärtävät.

Myöskään pitkät, sopimustyyppiset ”Tätä saan syödä mutta tätä en ja tuota vain sen ja sen kellonlyömän välillä.”-ehtoineen eivät toimi.

Tai toimivat ne, niin kauan kun kaikki tahdonvoimasi on käytettävissä ruoka-ainevalintojesi tarkkailuun. Olisipa kyllä ihanaa, jos elämä olisikin niin helppoa!

Ei se ole.

Elämä tarvitsee tahdonvoimaasi muissakin asioissa ja silloin alkavat safkavalintasi ja sopimuksesi rakoilla.

Jos virittää itselleen monisäikeisen ehtojen, sääntöjen ja palkkio/rankaisu-järjestelmän, on siinä se riski, että sotkeennut siihen.

Sama kuin kävelisit yöllä läpi lapsen legoleikkipaikan, vessaan mennessäsi.

Alkumatka menee hyvin, mutta unisena katse ei pysy kiintopisteessä, jolloin tasapaino on vaikea säilyttää. Ensimmäinen horjahdus, ensimmäinen lego jalan alla. Kiroat, löydät tasapainon ja hetken taas etenet.

Lehtiluukusta kolahtava hesari tai postinen saavat aivojemme alkukantaisimman, sen luolaihmisen hengissä pitäneen osan tuottamaan alta millisekunnin kehoosi ”Pitääkö paeta, vai jäänkö todennäköisimmin henkiin, jos taistelen, tai jään tähän?”-reaktion.

Mikä katkaisee keskittymisemme.

Horjahdat kunnolla, astut viiden legon päälle, menettäessäsi tasapainon kaadut viirivehkasi päälle ja samalla rikot sen kauniista, ohuesta savesta tehdyn ruukun. Siinä ohessa voi käydä paska tuuri.

Metelin myötä saat univaikeuksien uuvuttaman puolisosi havahtumaan juuri löytämästään unesta, saat vauvan heräämään täysin väärään aikaan ja saat ruukunpalasen viiltämään käteesi vekin, mitä pitää lähteä tikkaamaan. Sillä autolla, mihin ei olisi varaa ostaa yhtään ylimääräistä bensaa.

Superpaska tsägä jos on, nappaat päivystyksestä koronaviruksen ärhäkän intialaismuunnoksen ja se tulee niin pahana, että sinun maatessasi nukutettuna hengityskoneeseen kytkettynä, ovat läheisesi joutuneet päästämään päähänsä sen kuristavan ajatuksen siitä, pitäisikö alkaa suunnittelemaan hautajaisiasi.

Selviät, mutta kannat itsessäsi kuukausien ajan oireita, mitkä ehkä jäävät, ehkä poistuvat.

Sinä aikana mietit, että JOS olisit tehnyt jommankumman niistä, mistä puolisosi oli jo pitkään puhunut, ei tätä kaikkea olisi käynyt, ei ainakaan tällaisen tapahtumasarjan kautta.

Sen sijaan, että aina öisin kuljit vessaan lapsen legomaailman läpi, olisitkin siirtänyt sohvaa ja siten telkkaria ja siten lapsikin, joka tahtoi olla lähellänne leikkimässä legoillaan, olisi jättänyt legonsa eri kohtaan.

Vessareitti olisi ollut legovapaa.

Tai, toisena toimintatapa, olisit säilyttänyt olohuoneen järjestyksen, mutta olisit lähestynyt koko vessareittiasiaa eri kantilta.

Olisitkin muuttanut omia iltarutiinejasi, jotta olisit saanut sinne aikaa vain olla. Olisit vaihtanut iltaisen tapasi notkua facebookissa yhdessä oloon lapsesi kanssa.

Lapsen kanssa olisi kehitetty leikki, mitä olisi joka ikinen ilta toistettu ja kasvatettu niin, että lapsi olisi oppinut leikin ja yhteisen olemisen ja kannustamisen kautta keräämään jokaisen legopalikan omaan laatikkoonsa.

Vessareitti olisi ollut legovapaa etkä olisi joutunut päivystykseen juuri silloin, kun kyseisessä sairaalassa koronavirus riehaantui tartuttaen useita.

Et olisi, kaikkien suureksi ihmeeksi, ollut se kuka täysin riskiryhmään kuulumattomana ja täydellisen perusterveenä ja hyvinvoivana joutui hengityskoneeseen, keuhkojesi pettäessä.

Tiedän tiedän tiedän.

Olisit ymmärtänyt minun pointtini vähemmälläkin.

Tiedän myös sen, että unohdit, mistä lähdimme.

Ei haittaa, niin unohdin minäkin.

Legojen välistä taituroiminen, muutamaan osuminen, lopulta kaatuminen ja kätensä satuttaminen – Rajoittavat ruokavaliot ja (lehtien ja somen mainostamat) dieetit. Toimivat hetken, lopulta kopsahtaa, mikä voi tuottaa hyvinkin pitkäkantoisia terveysongelmia, riippuen siitä, kuinka solmuun on fysiologia ja myös psyyke saatu.

Olohuoneen järjestäminen – Tolkkupäisempi tapa lähestyä vaikkapa ajan-, elämän- ja painonhallintaa ja voi olla, että tämä toimii läpi elämäsi. Voi myös olla, että tämä on ”Lakaistaan roskat maton alle”-tyyppinen vaihe, jolloin legot hiljalleen leviävät pitkin lattioita, jolloin yöllinen vessareittisi on jälleen uhattuna.

Legojen kerääminen yhdessä lapsen kanssa – Joskus yksi muutos tavoissa johtaa lukuisiin uusiin tapoihin, ikään kuin siinä ohessa. Muutosten ketju voi lähteä yhdestä muutoksesta, mikä on rakennettu pitävälle pohjalle. Toimintatapa, mitä tietoisesti toistetaan ja toistetaan ja toistetaan.

Esimerkkitapauksessa johtava ajatus oli turvata oma kivuton vessareitti, mutta se, miten asiaa lähestyttiin ja erityisesti se, miten se toteutettiin, SE on Se Juttu.

SE on minun oman tutkimukseni pohjalla.

Mutta otti vuosikymmeniä ymmärtää, että vaikka MINÄ olin sitä mieltä, että vähintäänkin siivosin olohuonettamme, minä kuitenkin vain huojuin legojen keskellä.

Koska niinhän se meillä menee.

Vuosikymmeniä kun keksimme kaikenlaisia kikkakolmosia millä muka ajamme hyvinvointiamme, saamme aineenvaihduntamme, kehomme, hermostomme toiminnan ja mielemme täydellisen solmuun.

Kikkakolmoset eivät toimi ja jossain vaiheessa fysiologia tulee jyräämään tahdonvoimasi, satavarmasti.

Toivottavasti ei kovin rumalla tavalla.

Joku alkaa reagoida. Sydän, mieli, immuniteetti, suolisto. Viimeisin aina vain useammalla. Tuskinpa esimerkiksi kauppojen alati kasvava gluteenittomien tuotteiden määrä tyhjästä tarpeesta on syntynyt.

Ei, kyllä ne ovat nuo toiset aivomme, mitkä aina vain useamman pistävät ruotuun. Suoliston ongelmat pysäyttävät muutkin kuin minut.

IBS eli ärtyneen suolen oireyhtymä riemastui joitakin vuosia sitten ja aivan uudelle tasolle mentiin. Vatsani siis tekee sen uudestaan ja uudestaan ja epäilemättä niin kauan kun jääräpäinen mieleni yrittää vanhaa, vatsani palauttaa minut taas paikoilleen.

Ja muuten, ettei kukaan ajattele minun leijuvan suurilla tiedoillani ja ”Minä olen selvinnyt kaikesta ja nyt voin kaikkitietävänä kaikkea suurena totuutena huudella”, mainittakoon, että vatsani on nyt just, tätä kirjoittaessa taas pahana.

Koska karkit, suklaa ja liian suuret annokset ruokaa.

Siksi oma tutkimus. Minulla on vahva halu ymmärtää herkuttelijan ja/tai ahmimisen eli syömishäiriöisen tapoja. (Näiden välinen raja on muuten TODELLA häilyvä, herkuttelijan ja tunnesyöjän ja ahmintahäiriöisen.)

Loppupeleissä tämä kaikki kiertyy aivojen toimintaan ja niiden muodostamiin tapoihin ja siihen, että vakiinnuttuaan tavat toimivat aina samalla tavalla. Riippumatta siitä, mitä sanotaan, on tutkimus osoittanut, ettei tapoja koskaan saa häviämään, ei koskaan ei ikinä milloinkaan.

Ei saa.

Tapaluupin käyntiin pyörähtäminen vaatii ärsykkeitä, ulkoisia tai sisäisiä, ja ärsykkeiden muuttuessa vanhan kaltaisiksi, nousevat vanhat tavat niin vaivihkaa, ettei niitä edes huomaa.

Et pysty muuttamaan ärsykkeitä, se on täysi mahdottomuus. Ainoastaan yksi ihmisryhmä voi jättää ärsykkeet huomiotta.

Kuolleet, he eivät aisti.

Koska ärsykkeet vain ovat, ja aivosi niitä alati prosessoivat, halusit tai et, ei mikään voi perustua haluusi hallita ärsykkeitä.

Onneksi tapaluupin ”vaurioittavimman” osuuden eli rutiinin VOI vaihtaa toiseksi.

Tapaluupin rutiinin eli toimintaosion, mikä minun tapauksessani on ahmiminen. Jonkun muun tapauksessa se voi olla syömättömyys tai neuroottinen siivoaminen tai pakottava tarve saada kouluarvosanakseen pelkkiä kymppejä tai fitnesskisaaminen tai ”Joka päivä neljä tuntia punttitreeniä!!”.

Tuon vaiheen työstäminen ja tietoinen muokkaaminen tuo uuden, toivotun, toistaiseksi muuttumattoman muutoksen.

Mikä taas voi heijastua eteenpäin, niin kuin vaikkapa legopalikkatarinan viimeisessä vaihtoehdossa, siinä missä siivotaan.

Yhdessä.

Yhden päätöksen myötä kaikkien hyvinvointi lisääntyi. Kun älylaitteet tai telkkari olivatkin kiinni, olivat illat mukavaa yhdessäoloa edes pienen hetken. Kun sai illalla vanhempansa tai ainakin toisen vain itselleen, rauhoitti se lasta, joka pystyi keskittymään koulussa paremmin, minkä myötä sai opettajilta kehuja, mikä edesauttoi oppimista.

Illan vähentynyt ruutuaika heijastui yöuneen. Ehjempi ja/tai pidempi yöuni siivosi vanhemman tai vanhempien ruokailuja koko päivän ajalta, koska aamulla halusi panostaa aamiaiseen, mikä taas siivosi lounasta, mikä lisäsi iltapäivään välipalan, mikä tolkkupäisti työpäivän jälkeistä kaupassakäyntiä ja teki ruokaostokset fiksuiksi, mitkä vähensivät närppimistä päivällisaikaan.

Ja, koska keho ja etenkin paljon energiaa käyttävät aivot olivat kunnolla ravittu, poisti se illan salaisen tarpeen ”palkita itseään”.

Takaisin omaan tutkimukseeni.

Olen päivittäin kirjannut ylös ajatuksiani. Tänään on viideskymmenestoinen päivä.

En TIETOISESTI ole muuttanut mitään, mikä onkin sitten taas yksi lukunsa; meidän aivomme kun ovat niin näpsäkät, että ne voivat muuttaa meissä paljon ja isosti ilman että edes sitä tiedostamme.

Tutkimus kun tutkimus, yksi oleellisista perusteista on valita mittarinsa. Mitattavien asioiden ja niistä kertovien mittareiden tarkka valikointi on erittäin oleellista.

Minun tutkimukseni mittarit?

  • Herkut (pullakahvit kuuluvat normiruokailuun, niitä ei tarvitse mainita!).
  • Aamupaino.
  • Olenko aamulla joogannut.
  • Olenko käynyt kävelyllä.
  • Miten vatsa on toiminut ja miltä tuntunut ja myös, saanko hengitettyä kunnolla.
  • Päänsäryt, tai aivosumu, tai kiukku/ärtyneisyys.

Miksi nämä?

Suklaan syönti on päivittäistä ja saa ollakin. Se, paljonko sitä syön, ja millaisessa hetkessä, SE kertoo paljon.

Karkit eivät ole vatsalleni hyvästä (yleensä karkinsyönnin jälkeisenä yönä valvon kamalan kipeiden kouristusten kanssa) ja tiedän sen itsekin. Karkinsyönnin seuraaminen kertoo siis mielentilastani ja siitä, miten koen pärjääväni ja miten näen itseni.

Lisääntynyt karkinsyönti kertoo myös yöunieni heikkenemisestä, koska joka ikisellä ihmisellä univaje vaikuttaa ruokahalua sääteleviin hormoneihin ja saa syömään enemmän ja yleensä myös huonolaatuisemmin (=enemmän hiilihydraattia ja vielä niitä huonompia sellaisia, ja myös enemmän rasvaa ja suolaa).

Ja kyllä, tiedän kuinka sekopäiseltä kuulostaa tuo ”Tiedän, että vatsani kipeytyy karkista todella kipeäksi mutta silti sitä syön.”.

Palaan tähän joskus myöhemmin, se kun on yksi (syömishäiriöisen ihmisen) aivojen mielenkiintoisuus.

Painon olen kirjannut joka päivä mutta vain siksi, että se on yksi parhaista mittareista sille, miten IBS-vatsani voi. Pahimmillaan kehoni voi kerätä nestettä niin, että paino heittelee muutaman päivän sisällä kolmen kilon sisällä.

Kirjaan, olenko meditoinut aamulla ja nimenomaan aamulla. Tätä tapaa tarkkailemalla tiedän, millainen on mielentilani ja myös sen, olenko pysynyt aikataulussani tai edes tehnyt moisen.

Kävelylenkit kirjaan, myös ne kertovat siitä, onko se prokrastinoiva puoleni minusta saanut vallan. Prokrastinoinko eli lykkäänkö asioita, viivyttelenkö? Jos kyllä, se sumputtaa aikataulun ja entisestään hidastaa työvauhtiani ja saa aikaan ”En minä nyt ehdi lenkille!”- ajatuksen.

Siitä tiedän, että yöuneni ovat lyhenneet ja myös sen, että suolistoni tulee liikunnan vähetessä voimaan huonommin ja sitä kautta mielialani ja vireyteni laskevan.

Päänsäryt ja aivosumu eli kivuton migreeni ovat seurausta vatsani huonommasta tilasta.

Tietenkin kirjaan erikseen myös unet mutta niin olen tehnyt jo viimeiset viisi, kuusi, seitsemän (?) vuotta.

Tutkimukseni lähtökohta?

Minulla on kysymyksiä.

Aloittaessani se oli ”Loppuuko herkuttelu korjaamalla opitut tavat?”.

Nyt olen edennyt ajatukseen ”Voinko saada kiinni herkutteluun liittyvistä ärsykkeistä ja etenkin palkinnoista ja siten pysyvästi muuttamaan niiden välissä olevaa eli käyttäytymistäni eli herkuttelua?”.

Itse asiassa olen, vain tarkkailemalla ja kirjaamalla. Ja lukemalla Charless Duhiggin kirjaa Tapojen voima ja Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow.

Nälkäisenä ulkotöistä sisään, viileä talo, sotkuinen tiskipöytä ja kas, onkojossainsuklaatataikarkkiataipullaataiihanmitävain!! Jäänne viiden vuoden takaisista loppuun palamisen vuosista edelleen määrittää tekemisiäni.

Koska yritän opetella tekemään lyhyempiä postauksia (kiitos palautteestanne, arvostan suuresti!!), lopetan tähän ja joskus taas jatkan.

Kiitän ajastasi ja seurastasi!

Minna

P.S. Älyttömän mielelläni otan vastaan palautetta, kysymyksiä, ehdotuksia, ”Haluan kertoa tarinani voisitko sinä sen kertoa blogissasi?!”. Vaikkapa alla olevan kautta, tai minna @ paivakummunminna.com


Vastaa