Paras tarina on yhdessä tehty tarina

Kymmenen ihmistä oli tätä facebookissa tekemässä, tarinaa, joka koostui reilusta kolmestakymmenestä eri pätkästä ja mitä rakenneltiin viikon päivät.

Miksi? Enpä minä muiden vaikuttimista tiedä, mutta minä halusin kokeilla, saako yhdessä rakennettua ja jos saa, millaista.

Sai rakennettua!

Hienoa, ja hilpeää!

Minä ainakin sain monet naurut ja liikuttumiset ihmisten kommentteja lukiessani.

Nyt tämä tarina on siis valmis. Haluan ihan tositosi paljon kiittää kaikkia tarinankirjoittajia, ihan älyttömän hyvän tarinan loitte, aika näpsäkästi Aristoteleen Runousopin jälkien vierellä kuljimme!

Ennen satua, sananen kuvapankkipalvelustani.

Alkutalvesta tulen julkaisemaan uuden verkkokaupan ja myös kuvapankkipalveluni, jonka yksi mahdollisuus on satujen tilaaminen itselleen, joko sattumanvaraisesti valitusta, tai itse valitsemastaan kuvasta. Kertaluonteisesti tai kuukausitilaajana, sähköisenä tiedostona tai printattuna paksummalle paperille, kotelossa, mihin saa satuja kerätä.

Saman palvelun kautta on mahdollista tilata vaikkapa julisteita ja postikortteja; kirjoittamisen ja valokuvani yhdistävien palvelujen ja tuotteiden myötä myös ihan tavallinen, kuvatuotteita myyvä verkkokauppa on tulossa.

Esimerkkikuvia tästä kuvapankista löytyy toisesta kuvakollaasista, ihan tuolta lopusta!

Ensimmäisessä kuvakollaasissa, heti tarinan alla, ovat sen apuna käytetyt kuvat. Sen alta löytyy lomake, missä voit antaa palautetta tarinasta, tai ideasta, tai pyytää kirjoittamaan teidänkin kanssanne tarinoita. Tuo lomake tulee vain minulle, joten sana on vapaa.

Sillä saat myös tilattua tämän meidän tarinamme omaan sähköpostiisi, pdf-tiedostona ja niin, että kuvat ovat paremmin paikoillaan.

Vaikkapa hiukan erilaiseksi iltasaduksi?!

Nyt, Mölliäiseen ja keijuihin ja kissoihin ja Eukkoon ja maailmaan ja taivaalle liitelyyn, ole hyvä!

Mölliäinen kuunteli myrskyä, mikä murisi seinän takana. Se oli aina onnellinen talven myrskyillä, tosin hiukan muisteli sitä outoutta, minkä oli nähnyt, siellä vastarannalla. Mölliäinen meni muistojensa mukana takaisin kesään.

Se oli ollut ihan todella outo, se tanssiva häntä! Sellaisen loimuavassa valossa se oli nähnyt hurjan outoja olentoja. Saunasta ne olivat puhuneet. Vihdasta. Muikuista. Siitä kuinka piti tanssia nakusillaan.

Hämmentäviä, ajatteli Mölliäinen. Ihme tyyppejä. Tanssia, miksi?

Hetken Mölliäinen pohti nakutanssia, kohautti olkiaan, jäi miettimään sitä tanssivaa valoa. Se ritisi ja paukkui, kietoi pauloihinsa, pyrki taivaalle kohti tähtiä – juhannuskokko.

Ja sitten taas oli nuo tuhannet pienet tulisielut, jotka vauhdilla singahtelivat ilmaan. Kuin pienet kevätpörriäiset, ilakoiden ja kiljahdellen ne lensivät ylemmäs ja aina vain ylemmäs.

Silloin Mölliäinen tunsi sisällään kaipauksen. ”Olisinpa yksi niistä”, se ajatteli, ”Olisi ihana lentää ylös ja nähdä maailma ylhäältä käsin! Millaistakohan se olisi olla, osa outoa maailmaa?”

Mölliäinen heittäytyi ruohikolle seljälleen ja alkoi miettiä, kuinka hänestä voisi tulla osa tätä kauneutta.

Saattoi olla, että Mölliäinen oli nukahtanut, ajatellessaan niin suuria ajatuksia. Nyt tuo kumma turjake havahtui raapimisen ääniin, avasi silmänsä ja nousi pystympään.

Oranssi kissalapsi, joka kurkki ovenraosta, oli niin hassu, ettei Mölliäinen edes ihmetellyt, miten oli joutunut sinne missä oli.

”Kuka sinä olet?” Mölliäinen kysyi ja ihmetellen katseli ympärilleen, ennen kun tajusi nukahtaneensa hetkeksi ruohikon lempeään syleilyyn.

Näytti siltä, että se mikä oli ollut vasta kissanpentu, oli nyt kasvanut isoksi. Karvaturjake M. Ölli, niin kun tämä itseään kutsui, ja vitsilleen sen jälkeen nauroi, näki kissan vierellä jotain ihan hurjan kaunista.

M. Ölli kyllä vielä nauroi omalle lempinimelleen mutta samalla henkäisi. Kissa siinä kyllä oli, ja nouseva aurinko, mutta mikä ihme, tuo pieni, ja kaunis oli?

Pieni ja kaunis olento kimaltelevine siipineen ojensi kätensä kohti kissan kuonoa. Sitä siinä silitellessään havahtui tunteeseen, että joku katseli häntä.

Keijutyttö kääntyi katsomaan kohti Mölliäistä ja hymyili hennosti. M.Ölli oli aivan pakahtua, niin häikäisevää oli siipien kimallus kasteisella nurmikolla.

Mölliäisen teki mieli koskettaa tätä uskomattoman kaunista olentoa, mutta se pelkäsi, että jotain kaunista särkyisi.

”Älä pelkää suotta”, sanoi keijukainen. ”Olen ehkä pieni ja hentoinen, mutta ei se ole kaikki.” Samalla Keijukainen ojensi pientä siroa kättään kohti M.Ölliä. ”Tule”.

M.Ölli ja Keijukainen pitivät toisiaan kädestä kiinni, vaan mitä ihmettä? tuumasi äkkiä M.Ölli.

Oi ei, olisihan se pitänyt arvata. Mölliäinenkin hörähti, kun näki, mikä heitä mättään takaa vienosti kuikuili. Hetken se katseli heitä, sitten päätti alkaa Suureksi Tanssahtelijaksi, tai Villipedoksi.

Ei M. Ölli oikein tiennyt mitä se teki, tiesi vain sen, että ihan hurjasti sitä kissanpennun loikat naurattivat.

Keijukainen nauroi vierellä, tönäisi M. Ölliä kylkeen. Aivan kuin kehottaisi turjakettakin kokeilemaan.

Tanssiako se oli, pennun sinkoilu? Vai kärpäsen metsästämistä? Uskaltaisiko sitä, karvaturjakekin kokeilla?

Mölliäinen sulki silmänsä pinnistellessään uskalluksen ja häpeän rajalla. Mielessään hän näki taas ihmeellisen tanssivan valon ja antoi periksi, heittäytyi.

Siinä he tanssivat kaikki kolme. Katsellen toisiaan kuin kukaan ei katsoisi.

Yhtäkkiä Mölliäinen tunsi rinnassaan oudon tunteen, tunteen jota ei ollut ennen tuntenut! Tuo tunne. Oi, se vaan kasvoi ja voimistui!

Se oli kuin upean vanhan tammen juuret syvällä maassa, imien ravintoa itseensä ja kasvaakseen yhä ylväämmäksi, yhä vahvemmaksi.

Se tunne kihelmöi, ravisutti ja hymyilytti Mölliäistä yhä enemmän. Tuo tunne, miten se valtasi Mölliäisen; rinnassa tuntui niin pakahduttavalta, nauratti ja itketti.

”Mitä tämä on”? Mölliäinen ihmetteli.

”Etkö tiedä”? oranssinen kissa kysyi hymyillen.

Keijukainen nauroi TurjakeMölliäiselle, ”Elämänriemu, sitä kutsutaan elämänriemuksi, pöhkö otus; tai minä ainakin kutsun. Tiedätkö, kun et yhtään tiedä mitä höpsöä teet seuraavaksi, kun olet niin täynnä hyvää ja onnea ja riemua ja rakkautta.”

Keiju nauroi vielä enemmän turjakkeen levenevälle hymylle, ”Olethan sinä varmaan nähnyt miten eläimet sen näyttävät? Kissanpennut? Tai hevoset? Kun ne eivät tiedä mihin suuntaan liikkuvat, etkö olekin?”

Turjake nyökytteli ja nauroi.

Keiju jatkoi, ”Olet ihan varmaan nähnyt ihmisten näyttävän joskus elämisensä onnea, etkö, silloin kun ihmiset luulevat, ettei kukaan näe, sinä olet nähnyt, etkö?”

Turjake repesi nauramaan ja nyökytteli ja sen mieleen tuli paljon kuvia kaikenlaisista ihmisistä, jotka nauttivat siitä hetkestä, missä olivat. Oli yksi ihminen, joka osasi silti olla erilainen.

Turjake mietti, että hänen pitäisi jollain tavalla pystyä levittämään muillekin tätä mahtavaa tunnetta. Ymmärsi, että kyllä hän osaisi auttaa muita löytämään itsestään tuon ihmeellisen tunteen. Hän osasi nostaa muut ylöspäin.

Hän mietti ja mietti ja yhtäkkiä kesken villin ilakoinnin hän sen oivalsi!

Hänen pitäisi ostaa naapurin muurarilta pannu ja kerätä sinne herneitä. Vihreitä herneitä.

Kyllä! Se se oli!

Ei Mölli kyllä tiennyt että mikä. Tiesi vain, että naapurin eukolle oli mentävä, heti.

Ei tanssi vielä ollut irtaantunut Mölliäisestä muttei se haitannut. Pihalaattoja lakaisemassa ollut naapurin Eukko tipahti suoraan takapuolelleen, kun näki letkan, mikä hytkyi ja loikki ja sinkoili.

Siinä oli kummallinen turjake ja kattia jos jonkinlaista ja jotain kimaltelevia ja niin kauniita, ettei eukko muistanut moisia nähneensä.

Paitsi siinä kirjassa.

Siinä, minkä oli löytänyt vintiltään. Ei hän tiennyt miksi, mutta haettava se oli.

Ähisten muori könysi maasta ylös ja väärillä säärillään kinkkasi sisään. Tuli takaisin iso kirja käsissään samalla kun tanssiva joukkio saapui Eukon pihaan ja Mölliäinen sai tanssijalkansa rauhoittumaan.

”Herneitä! Pannuun!!” sanoi Mölliäinen.

”Kirja!” sanoi eukko.

Tuijottivat toisiaan ja yksinkertaisesti tiesivät, että kumpikin ymmärsi mistä on kyse.

He lähtivät torpan takana olevalle niitylle, tämä kummallinen pari. Toisella pannu ja toisella iso, vanha kirja. Koko sekalainen seurakunta seurasi perässä talon taakse ämpärit iloisesti käsissä viuhuen.

Askeleet pysähtyivät kuin seinään heidän nähdessään mitä niityllä oli.

Onko se, siis voiko se olla M.Ölli mietti. ”Niin mitä ihmettä sinä mietit?”, kysyi Eukko, ”Sehän on naapurin Pena!”. Tämän takana oli se valtavan korkea tanssiva valo ja tuhannet tulisielut. Siinä se kaikki oli, heidän edessään.

Naapurin Eukko kuunteli ja katseli, lopulta jäi vuorotellen tuijottamaan M. Ölliä, sen vatsaa ja omassa kainalossaan olevaa kirjaa.

”Kuules turjake. Onkos sinulla nälkä?” kysyi Eukko ja rämähti nauramaan, M. Öllin nolona nyökyttäessä päätään. Kaikki liittyivät nauruun; muutkin olivat kuulleet sen vatsan murisevan.

”No voe mahoto, mite mie osasinnii tuua jauhoja, ja kermaa, ja suklaatia.”, sai Pena sanottua naurunsa seasta ja jatkoi, ”Työ keijulikat, työhä ootte nii mahottommii leipureita, ettekö työ ooki?”.

Keijukaiset nauroivat ja nyökkäsivät, Pena jatkoi, ”Työ voitte auttaa Eukkoa leipomaan turriaiselle sapuskaa ja jälkiruokaa, sehä onnistuup käen käänteessä ko Eukolla on tuo taikakirja mukanansa, ja turriaisella pannu!!”

Nyökyttelevät ja nauravat Keijukaiset kerääntyivät Eukon ympärille, henkäisivät ihastuksesta nähdessään kirjan aukeavan, ja henkäisevän vielä enemmän, kun kokosta irtaantui pienenpieniä hippusia, piirtelemään kirjaimia kirjan sivuille.

M. Ölli kyllä näki kaukana kokon takana metsänreunassa auringonsäteet, ja jonkun eläimen, mutta koska sen vatsa murisi vielä enemmän, keskittyi se kirjaan.

Kaikki näkivät kirjan sivulle piirtyvän kuvan, saman kuvan, mikä näkyi, kun katsoi kokkoon. Kaikki vain katsoa toljottivat, toisiaan ja tuota uskomatonta tanssivaa valoa ja tuhansia tulisieluja ja sitä kuvaa.

Hetki meni, ennen kun he ymmärsivät, että joku huhuili, jostain siellä sivustalta. Kaikki kääntyivät katsomaan ja niin, siinä hän oli. Mö Ling.

Kaiki huudahtivat ”Möööö Liiing!”, varsinkin, kun tällä oli käsissään maailman herkullisimman näköinen mansikkakakku. Turjake tuijotti kirjaa, kakkua, Penan korista kadonneita jauhoja ja suklaita. Turjake tuijotti kaikkia.

Mistä Mö Ling oli tiennyt, että seurue tulisi juuri sinne ja että kaikkien teki mieli kakkua ja juurikin mansikkasellaista!?

Möö Ling hymyili tulijoille ja sanoi: ”Tiesin, että jotain erikoista on tapahtumassa kun minua alkoi kihelmöidä hännänpäätä myöten.”, ja jatkoi, ”Silloin tiesin, että kakku se on tehtävä. Mansikkakakku.”

Vielä silläkinkin hetkellä, kun seuraavaan kesään oli yhtä pitkä aika kun mitä mansikkakakkuillasta oli jo kulunut, tuo karvaturjake muisti, kuinka niin maailman parhaimmalta oli maistunut mansikkakakku, minkä hassu tupsuhäntäinen kulkija oli tuonut.

Vaikka talvimyrsky kolisteli nurkissa, silti Mölliäinen muisti kuinka tuntui, ettei kakku vähentynyt saati loppunut, vaikka he söivät sitä niin paljon, että lopulta makasivat pehmeällä nurmella, taivasta katsellen, kokon häntää ihaillen.

Mölliäinen muisti, kuinka vain niin oli naurattanut kaikki, ja olo tuntunut niin kevyeltä, kuin olisi lentoon lähtenyt.

Mölliäinen mietti, kuinka aiemmin oli pohtinut, miltä maailma näyttäisi ylhäältä päin katsottuna, ja kuinka oli toivonut voivansa lennellä taivaalla kuten kokon pienet kipunat, tai keijukaiset. Vaikka tuuli natisutti Mölliäisen kotia, silti se muisti, kuinka oli mansikkakakku mahassaan ja sydämessään liidellyt pitkin maailman taivaita, keijukaisten ja kipinöiden ja auringonsäteiden ja lentävän valkoisen ponin ja Eukon pannun ja vihreiden herneiden kanssa, Penan ja Mö Lingin vilkuttaessa kokon viereltä.

Mölliäinen jäi taas kuuntelemaan tuulta. Se oli aina pitänyt talvista ja myrskyistä ja oli ollut niiden aikaan onnellinen. Nyt turjake tunsi olonsa jotenkin kummalliseksi.

Hetken se pohti ja ymmärsi.

Kaikki se nauru ja tanssi, ystävät ja kanssakulkijat, maailman taivaat ja keijukaisten siipien piirto, kaikki se oli ollut niin suurta, että jo sen miettiminen toi ison nälän.

Ja kyllä sen tupsuhäntäisen Mö Lingin oli oltava joku velho tai jotain, koska jostain aina ilmestyi Mölliäisen talon verannalle mansikkakakkua, heti kun edellinen oli syöty.

Sitä turjake nyt lähti hakemaan, mansikkakakkua, ihan pientä palaa vain.

Toiveissa saada tarjotin revontulikuvalla? Pelikortit, joissa on herttojen ja ässien ja numeroiden sijaan ajatuskoneistoa kutittelevia kysymyksiä ja kuvia taivaasta ja pilvistä ja auringonnousuista, tai aamu-usvan hevosmaisemista? Ponitytölle joka kuukausi julisteita ja postikortteja?

Tässä vain muutama esimerkki kuvista, minkä tyyppisiä kuvapankistani tulee löytymään, ja vain muutama tuote- tai palveluvaihtoehto, mitä sieltä voi hankkia.

Mikä on ajatukseni tämän kaiken takana?

Minulla on satoja ja satoja ja epäilemättä tuhansia kuvia, minkä päällä nyt istun, mitä pimitän itselläni, ehkä joskus somessa näytän. Miksi näin?

Ei aavistustakaan!! 😀

(No, onneksi oivalsin tämän. Nyt voinkin sitten alkaa tätä kaikkea muuttaa!)

Mutta siis. Kiitos ajastanne, kuullaan taas sunnuntaina!

Kiittäen ja kumartaen

Minna


Vastaa