Nyt tiedän miksi Päiväkummun Minnan Hevoskuvauspäiviä on – 3 syytä nousee yli kaiken.

Ruokapöydän ääressä istuvat kuvaajat näyttivät täsmälleen samalta, kuin oppilaat opettajan silmin katseltuna, maanantain ensimmäisellä tunnilla, mikä olisi voinut, lurpsahtelevista luomista päätellen olla terveystietoa, tai uskontoa.

Opin kerrasta. Sen, ettei muutaman kuvaussession ja lounaan jälkeen voi jättää kovin pitkää väljää tilaa, ennen iltapäivän kuvaussettejä. Ja vaikka kuvienkatselutuokion aiheenaan hevosten elekieli ja laumaelämä onkin mielenkiintoista, ei se ehkä kuitenkaan ollut sitä, mitä osallistujat kaipasivat.

Tai saattoi se toki ollakin kiinnostavaa mutta silti jäi sen alle, että olimme juuri olleet ulkona, valokuvanneet ja syöneet vatsamme täyteen.

Toisaalta, tuo, että sain koko osallistujajengin lähes nukahtamaan kertoi vain siitä, etten silloin ollut ihan varma, mitä kaikista eniten halusin tarjota luokseni tulleille Hevoskuvauspäivien osallistujille.

Nyt tiedän. Tasan tarkkaan.

1. KAKKUKAHVEET (no joojoo lounas myös)

Olen todella hämmentynyt, kun näin ensimmäisen workshoppini muistiinpanoista, että siellä oli vain yksi kakku.

YKSI KAKKU???

Olen niin pahoillani, te ensimmäiset osanottajat! Sen lisäksi, että jouduitte torkkumaan ja katsomaan kuvia pihattotalliajoiltani, saitte VAIN yhtä kakkua.

Kolme, tai neljä, ehdottomasti. Kakkua tai piirakkaa. Oltava. Niin kun vaikkapa sitruunajuustokakku, appelsiini-suklaa-juustokakku ja mokkapaloja.

Totta kai lounas, tietty! Kylläinen ihminen kuitenkin on pääsääntöisesti tyytyväisempi ihminen kuin nälissään oleva, ja nälkää huutavalla vatsalla on meistä kenenkään turha kuvitella olevansa Kovin Luova tai Visioiva Valokuvaaja…

Mutta mitä tuumaat? Helatorstain kuvauspäivässä voisi olla vaikkapa porkkanakakku, appelsiini-suklaa-juustokakku, Britan torttu ja limejuustokakku. Aika hyvä, ehkä?

Seuraavaksi tärkein?

2. IHMISET (No oikeasti totta kai tämä on se tärkein!!)

Hurjan erilaisia ihmisiä on minulla ollut kunnia tänne saada, esittäytymään toisilleen, syventymään keskusteluihin, nauramaan isosti ja pohtimaan niin kertakaikkisen muutakin kuin kamerateknisiä asioita.

On ollut ammattivalokuvaajan töitä tehneitä, yläasteikäisiä, harrastelijakuvaajia, aivan laidasta laitaan. Sama on pätenyt myös malleihin, lapsukaiset ovat olleet kertakaikkisen rakastettavia, jokainen omalla tavallaan.

Naismallit taas ovat jaksaneet miettiä ja pohtia parhaita kampauksia ja meikkejä ja kestäneet sekä hellettä ja paarmoja ja sadetta ja kylmää JA hanskanneet hevosten kanssa, jotka eivät välttämättä aina ole olleet samaa mieltä siitä, viitsiikö seisoa kauan paikoillaan, korvat höröllään.

Mitä useamman Hevoskuvauspäivän olen järjestänyt, sen paremmin olen oppinut ymmärtämään.

Päästäkseen mukaan valokuvaajat maksavat päälle satasen osallistumismaksun ja ajavat mahdollisesti useita tunteja. Yksi osallistujista on käynyt kaikissa täällä järjestämissäni kuvauspäivissä. Kysyy, että saako vielä, tai enää, tulla.

No herranen aika, täällä kiitollisena huokaan.

Mallilapsien äidit ovat pyytämättä ostaneet lapsille kuvauksiin sopivat vaatteet, tai tuoneet lukuisia vaihtoehtoja mukanaan. Mallihevosten omistajat ovat pesseet hevosensa ja järjestäneet kaiken kuvauksien aikataulun mukaan.

Mukavaa on ollut se, että hyvissä ajoin ennen omaa kuvaussettiään tulleet mallit ovat istahtaneet kanssamme samaan pöytään.

Tai malleiksi tulleet kaksi eri puolelta maata olevaa suht samanikäistä tyttöä ovat hetken ehtineet kuvauspaikalla leikkiä keskenään, kun toinen on juuri lopettanut ponin kanssa malleilun ja toinen on vasta aloittamassa.

Tai nainen, joka on mallina päivän viimeisessä kuvaussetissä, tulee heti päivän alkuun, auttamaan ponien ja keittiöhommien kanssa.

3. TYHJÄ PÄIVÄ

Ei siis ole olemassa kuvaajia ja malleja ja assistentteja.

On vain ihmisiä, ketkä kaikki ovat siivonneet kalenteriinsa yhden päivän tyhjäksi, tullakseen auttamaan tai malleilemaan tai osallistumaan.

Parhautta on se, että tuo päivä on ihmisillä tyhjä. Ei kenellekään enää ole sellaisia, tyhjiä päiviä. Olen niin maailman onnellisin, että pystyn tarjoamaan ihmisille syyn pitää yksi päivä tyhjänä, ja ihmiset haluavat käyttää tuon syyn.

Kun ihmiset ovat onnistuneet pitämään päivän tyhjänä ja tulemaan tänne peltojen keskelle, on heillä jo valmiiksi rennompi olo, hymy helpommassa ja nauru myös. Koska kaikki tarvitsevat naurua, ja toisaalta nauru tuottaa lisää naurua, on yleensä tuloksena täydellisen vatkuli ihminen.

Ja SE on minulle hienointa. Sitä fiilistelen seuraavat päivät, kun on takki ihan tyhjä ja ihmettelen sitä hämmentävää siisteyttä (mikä talossamme on VAIN silloin, kun on kuvauspäivä). Muistelen osallistujien vatkuliutta.

Sitä, kun päivän päätteeksi kuvaajasta näkee, että väsymys ja raitisilmamyrkytys alkaa olla jo lähellä ja yhdessä nauramista on riittänyt koko päiväksi, ja vatsakin on täynnä.

Olen onnellinen, kun kuvaaja on niin tyytyväinen siihen, että osallistui, ymmärsi, että se on Ihan Oma Hyvinvointipäivä, mikä toki joo tuottaa muistikortit täyteen kuvia mutta tekee jotain vieläkin tärkeämpää.

Raukeuttaa mielen, hiljentää hetkeksi sen päänsisäisen karusellin, mikä meillä kaikilla on, ihan vaan nykyajasta ja siitä normaalista elämästä ja arjesta ja työnteosta.

En ihan oikeasti tiedä, miten päin sitä olisi, tuollaisen edessä.

Muuta kuin onnellinen.

Kiittäen ja kumartaen kaikille teille ihmisille ja hevosille, ketkä olette tähän astisissa kuudessa Hevoskuvauspäivässä olleet, valtaisalla innolla seitsemättä Hevoskuvauspäivää odottava (Joo, mulla on oikeasti menneet laskut sekaisin. Tämä tuleva, helatorstain 13.5. Hevoskuvauspäivä on seitsemäs järjestämäni eikä kuudes, niin kun taisin tuolla väittää… 😀 https://paivakummunminna.blog/workshop/ )

Minna

No okei okei. Ovathan nämä kuvatkin.

Pitkä ritirampsu, mutta suosittelen katsomaan näitä osallistujien kuvia. Ovathan nämä kyllä <3

Kiitos kun katsoit loppuun asti! <3


Vastaa