Mitä?

Siis mikä tämä on, tämä blogi?

No.

Onhan meitä täällä, tässä perheessä. Yksi jääräpäinen ja tunteella elävä, nelkytjarisat nainen. Esikoistytär, joka opiskelee abivuottaan ja asuu jo omassa kodissaan (onneksi lähellä..). Ysiluokkalaiset kaksospojat. Stadissa työskentelevä mies.

Kaksi melkein-omaa ponia, jotka on palkattu tänne valokuvamalleiksi. Viisi kissaa ja yksi koira. Vanha puulämmitteinen maalaistalo. Metsää ja laidunta; maisemia ja auringonnousuja.

Toissa vuonna päätin alkaa hiljalleen ajaa alas yritykseni hevostallipuolen, mikä kyllä viiden vuoden ajan antoi aivan valtavasti, mutta myös jonkin verran vei sellaista mikä olisi voinut jäädäkin. Viime vuoden alkupuoliskon tein “oikeita ja tavallisia töitä”, loppuvuonna tajusin oikeammaksi ja kestävämmäksi tieksi keskittyä kaikkiin niihin töihin, mitä yritykseni jo tarjosi ja tulisi tarjoamaan.

Vuoden 2019 alkaessa olin taas yrittäjänä, itsestäni valtavasti enemmän tietävänä, paremmat voimavarat omaavana; valmennusten ja jumppaohjaamisien saralta siis työkalupakkiini lisää työkaluja saaneena.

Lopullisesti orivarsapihattoni lopetti toimintansa, seitsemän vuoden jälkeen, huhtikuun alussa, kun viimeiset nuoret oriit muuttivat pois. Myönnän, että vielä kaipaan orivarsojen laumaa (etenkin kun katselen vanhoja valokuviani!), mutta pärjään näinkin.. 😀

Valokuvaus, talliyrittäjyys (tai se mitä se oli), jumppaohjaukset ja valmennukset, blogin kirjoittaminen, ravitsemustieteen opinnot, oman valokuvatuotevalikoiman aloittelu. Niistä on Päiväkummun Minnan palvelut tehty.

Niin ja Päiväkumpu. Se on tämä rakastettava pieni maatilamme, mihin Espoosta muutimme, kohta kahdeksan vuotta sitten. Tämä oli 18. tila, mitä kävimme katsomassa, ja ihan hyvä, että tämän paikan saimme. Eivät ne muut paikat olisikaan voineet tätä kaikkea tarjota!

Haaveita on ollut ja tulee olemaankin ja jälleen kerran uskallan ihan tosissani lähteä niitä tavoittelemaan. Ensimmäisellä kerralla hyppäsimme pois pääkaupunkiseudun oravanpyörästä, päästäksemme runnovaan talliyrittäjyyden oravanpyörään. Kolmas, vähintään yhtä kovalla ja kuluttavalla voimalla pyörivä oravanpyörä alkoi, kun päätin yrittää elvyttää perheemme taloutta ihan tavallisten töiden tekemisellä.

Vaikeuksia on siis ollut ja aivan satavarmasti tulee vastaisuudessakin olemaan. Minulla on historiassani ollut yksi burnout, toisen vältin juuri ennen pohjalle tippumista. Kenenkään lapsen teini-ikä ei ollut mitään kaunista ja siistiä aikaa, kaikki kolme hakivat vauhtia lyhyestä lastenkotisijoituksesta (mutta se kannatti!!). Isännällä on työ muualla, missä hän välillä tekee pelottavan pitkää työviikkoa.

Erityisherkkiä on minun lisäkseni kaksi lapsista, tämä piirre tuo paljon hyvää ja hienoa mutta myös raskasta. Rahaa voisi olla enemmmänkin (tosin voiko teinien vanhemmilla olla muuta kuin liian vähän rahaa, ainakaan jos teineiltä kysytään..), mutta käsittääkseni kaikki mikä tulee joka tapauksessa meneekin, joten tässä hätiä mitiä ole.

Kuluneen viidentoista vuoden ajan on takkuja ollut ja kuoppia ja syvyyksiä mutta kaikista olemme päässeet yhdessä ylös. Vaikeudet vahvistavat, pöhkö huumori ja nauru voimaannuttavat ja kommunikointikyky sekä puhuminen ovat auttaneet meitä vahvistumaan yksilöinä ja yhdessä.

Tahto oppia itsestäni ja kuunnella sekä lukea fiksujen ajatuksia on auttanut vuosien mittaan tekemään valtaisia oivalluksia omasta sisimmästäni sekä kaikesta siitä, mikä on koko elämäni muovannut tekemisiäni, ollen aina läsnä, minun sitä ymmärtämättä.

Tiedän, että matka ei aina kulje kevyesti liitäen ja kukkasilta tuoksuen, mutta aivan satavarmasti liikutaan koko tunneskaalalla, joten tylsää ei ainakaan tule olemaan, ei meidän perheellä eikä varmaan teillä lukijoillakaan..

Siispä, lämpimästi tervetuloa lukemaan blogiani ja liittymään matkaseurakseni!

Latovainiossa, Jokioisilla 24.5.2019

Rakkaudella, Minna Alaspää

Päiväkummun Minna,

valokuvaaja-liikunnanohjaaja-valmentaja

Lisää minusta