Mitä?

Siis mikä tämä on, tämä blogi?

No.

Onhan tässä kaikenlaista, mistä kirjoittaa. Ihan olen tavallinen 44-vuotias nainen ja minulla on ihan tavallinen perhe. Sitten taas toisaalta, ei minussa eikä meissä ole mitään tavallista…

Laskin, että olen elämäni aikana reilut kymmenen (tai vajaat viisitoista?) kertaa rysähtänyt maahan. Toisilla kerroilla koppasin maakosketuksesta vauhtia uusiin ajatuksiin ja asennoitumiseen ja heti pääsin jaloilleni, toisilla kerroilla sitten taas mentiin mahamyyryä pidemmän aikaa ja kuoppiin tipahdellen.

Kaikki ne maakosketukset?

Tieto siitä, että toinen raskauteni olikin kaksosraskaus. Ensimmäinen osastojakso, syvän masennuksen takia. Toinen osastojakso, kolmas ja neljäs ja oikean diagnoosin löytyminen. Uupuminen talliyrittäjyyteni aikana ja burnout. Samoihin aikoihin esikoisen teiniangstit, karkailut ja lastenkotijakso. Teinikaksosten ahdistukset ja lastenkotijaksot.

Yritys parantaa surkeaa taloudellista tilannetta tekemällä töitä kauppatätinä ja sen jälkeen sihteerinä. Näiden myötä toinen burnout tai ainakin sen reunalla käyminen. Talliyrityksen lopettaminen ja yrityksen uuden suunnan hapuilu. Ymmärrys erityisherkkyydestäni ja kaikesta muustakin siitä millainen olen, ja miksi olen.

(Tuossa muuten meni pikakelauksella vuodet 2002-2018!)

Parikymppinen esikoistyttäremme asuu jo Espoossa, pätevästi pyörittää omaa elämäänsä. Kaksospojat käyvät amiksen ensimmäistä vuotta (ja hei kummasti muuten kirkastuivat heidän ajatuksensa ja olemuksensa kun pääsivät pois ysiltä!).

Pojat ovat pelottavan taitavia puhujia, itsevarmoja, nokkelia sekä, jos minulta kysytään, sangen näpsäkän aivotoiminnan omaavia.

Erityisherkkiä on minun lisäkseni kaksi lapsista, tämä piirre tuo paljon hyvää ja hienoa mutta myös raskasta. Rahaa voisi olla enemmänkin (tosin voiko teinien vanhemmilla olla muuta kuin liian vähän rahaa, ainakaan jos teineiltä kysytään..).

Toisaalta, käsittääkseni, kaikki mikä tulee joka tapauksessa meneekin, joten tässä hätiä mitiä ole. Hilpeää oli, ettei koronan tulo muuttanut kulutustottumuksiamme, ne kun on jo aikaa sitten vedetty ihan minimiin.

Mies käy muualla töissä ja on vähintään puolet viikosta muualla töissä. Ehkä juuri tuon takia hän kestää meitä, ja minua.

Just oli 20-vuotishääpäivämme. Käsittämätöntä.

Kaiken tämän lisäksihän meillä on tämä kotimme, Päiväkummun tila. Kesällä tulee yhdeksän vuotta siitä, kun espoolaislähiöstä tänne Jokioisille muutimme. Enää ei ole orivarsapihattoa, mutta kaksi pientä ponia kylläkin, valokuvamalleinani. Viisi kissaa, koira, vanha puulämmitteinen talo, peltoa ja metsää.

Päiväkummun Minna, yritykseni uusi suunta, täytti juuri pari päivää sitten tasan vuoden. Olen valokuvaaja, jumppaohjaaja ja ravitsemusvalmentaja. Ravitsemustieteen opintoni Itä-Suomen yliopistossa ovat ihan loppusuoralla, vielä tässä käyn viimeistä jaksoa ja saan suuresti nauttia solubiogian ja ravintofysiologian opinnoista (kemia EI kuulunut parhauksiini yläasteella…).

Rakastan kirjoittamista ylipäänsä, tämän blogin kirjoittamista ja nyt, kun on taas lisää lukkoja sisälläni auennut, lienee lähes vuoden hiljaisuus rikkoutumassa täällä blogissa.

Kuluneen viidentoista vuoden ajan on takkuja ollut ja kuoppia ja syvyyksiä mutta kaikista olemme päässeet yhdessä ylös. Vaikeudet vahvistavat, pöhkö huumori ja nauru voimaannuttavat ja kommunikointikyky sekä puhuminen ovat auttaneet meitä vahvistumaan yksilöinä ja yhdessä.

Tahto oppia itsestäni ja kuunnella sekä lukea fiksujen ajatuksia on auttanut vuosien mittaan tekemään valtaisia oivalluksia omasta sisimmästäni sekä kaikesta siitä, mikä on koko elämäni muovannut tekemisiäni, ollen aina läsnä, minun sitä ymmärtämättä.

Näitä kaikkia oppimiani ja oivaltamiani tahtoisin teillekin jakaa, sekä valmennuksissaani, tulevissa kirjoissani sekä täällä blogisssani.

Tiedän, että matka ei aina kulje kevyesti liitäen ja kukkasilta tuoksuen, mutta aivan satavarmasti liikutaan koko tunneskaalalla, joten tylsää ei ainakaan tule olemaan, ei meidän perheellä eikä varmaan teillä lukijoillakaan..

Siispä, lämpimästi tervetuloa lukemaan blogiani ja liittymään matkaseurakseni!

Latovainiossa, Jokioisilla 13.5.2020

Rakkaudella, Minna Alaspää

Päiväkummun Minna,

valokuvaaja-jumppaohjaaja-ravitsemusvalmentaja

Lisää minusta