Mitä?

Siis mikä tämä on, tämä blogi?

No.

Onhan tässä kaikenlaista, mistä kirjoittaa. Ihan olen tavallinen 45-vuotias nainen ja minulla on ihan tavallinen perhe. Sitten taas toisaalta, ei minussa eikä meissä ole mitään tavallista…

Onhan tässä ollut, kaikenlaista.

2002 tieto siitä, että toinen raskauteni olikin kaksosraskaus. 2006 ensimmäinen osastojakso, syvän masennuksen takia. 2007-2008 loput neljä osastojaksoa, jossain siellä myös oikean diagnoosin löytyminen. 2015-2017 uupuminen talliyrittäjyyteni aikana ja burnout. Samoihin aikoihin esikoisen teiniangstit, karkailut ja lastenkotijakso. 2018 teinikaksosten ahdistukset ja lastenkotijaksot.

2018-2019: Yritys parantaa surkeaa taloudellista tilannetta tekemällä töitä kauppatätinä ja sen jälkeen sihteerinä. Näiden myötä toinen burnout tai ainakin sen reunalla käyminen. Talliyrityksen lopettaminen ja yrityksen uuden suunnan hapuilu. Ymmärrys erityisherkkyydestäni ja kaikesta muustakin siitä millainen olen, ja miksi olen.

Aikamoista.

Mutta nyt, nyt on hyvä!!

Reilu parikymppinen esikoistyttäremme asuu ihan stadin keskustassa, siellä, minne haaveili pääsevänsä jo vuosia sitten; siellä pätevästi pyörittää omaa elämäänsä. Kaksospojat aloittivat amiksen viimeisen vuoden, toinen on auto- ja toinen rakennuspuolella.

Muutaman viikon päästä täysi-ikäisiksi tulevat poikamme ovat identtisiä mutta NIIN erilaisia. Kummatkin kuitenkin ovat valtavan taitavia puhujia, itsevarmoja, nokkelia sekä, jos minulta kysytään, sangen näpsäkän aivotoiminnan omaavia.

Erityisherkkiä on minun lisäkseni kaksi lapsista, tämä piirre tuo paljon hyvää ja hienoa mutta myös raskasta.

Rahaa ei meidän perheessä koskaan ole ollut liiemmin, nyt korona-ajan myötä sitä ei ole entisenkään vertaa. Toisaalta, käsittääkseni, kaikki mikä tulee joka tapauksessa meneekin, joten tässä hätiä mitiä ole. Hilpeää oli, ettei koronan tulo muuttanut kulutustottumuksiamme, ne kun on jo aikaa sitten vedetty ihan minimiin.

Kaiken tämän lisäksi meillä on tämä kotimme, Päiväkummun tila. 4.7.2011 tuli tasan kymmenen vuotta siitä, kun espoolaislähiöstä tänne Jokioisille muutimme. Enää ei ole orivarsapihattoa, ja ihan kohta nuo kaksi pientä poniakin täältä muuttavat pois. Yksi iso pätkä elämääni tavallaan siis tulee jonkinlaiseen päätökseensä vaan mistäpä sen tietää, jos taas ensi kesälle tänne kaipaankin itselleni valokuvamalliotuksia!

Viisi kissaa, koira, vanha puulämmitteinen talo, peltoa ja metsää. Päiväkummun Hevostila muuttui Päiväkummun Minnaksi, yrittäjänä olen edelleen, vaikkei tallitoimintaa enää ole. Olen valokuvaaja, jumppaohjaaja ja kirjoittaja. Seuraava iso puristus on jo alkanut, verkkokauppa ja tuotteet aamu-usvahevosmaisemakuvillani ovat se, mitä nyt ahkeroin.

Koska korona takasi sen, että jumpat ja kaikki peruttiin, sain keväällä 2020 tehdä rauhassa tehdä loppuun ravitsemustieteen opintoni Itä-Suomen yliopistossa. Koska korona jatkoi hiljaiselon takaamista, kirjoitin romaanin vuoden 2020 lopulla ja tämän vuoden alussa. Vanha haaveeni, lapsuudesta lähtien olen sitä kantanut mukanani, nyt sen toteutin.

Käsikirjoitus on saanut hylkyjä, muutama kustantamo vielä miettii, ehkä. Eipä tuo tarina minnekään häviä, se jää odottamaan, että saan jonkinlaisen valaistumisen…

Rakastan kirjoittamista, ja lukemista. Äitini muisteli, että olin paljon yksinäni, ehkä sen takia, että minulla oli AINA kirja kourassani. Jo lapsena myös aloitin valokuvaamisen, aikas hienoa, että olen ne saanut matkassani pitää!

Kuluneen viidentoista vuoden ajan on takkuja ollut ja kuoppia ja syvyyksiä mutta kaikista olemme päässeet yhdessä ylös. Vaikeudet vahvistavat, pöhkö huumori ja nauru voimaannuttavat ja kommunikointikyky sekä puhuminen ovat auttaneet meitä vahvistumaan yksilöinä ja yhdessä.

Tahto oppia itsestäni ja kuunnella sekä lukea fiksujen ajatuksia on auttanut vuosien mittaan tekemään valtaisia oivalluksia omasta sisimmästäni sekä kaikesta siitä, mikä on koko elämäni muovannut tekemisiäni, ollen aina läsnä, minun sitä ymmärtämättä.

Näitä kaikkia oppimiani ja oivaltamiani tahtoisin teillekin jakaa. Tiedän kyllä, että matka ei aina kulje kevyesti liitäen ja kukkasilta tuoksuen, mutta aivan satavarmasti liikutaan koko tunneskaalalla, joten tylsää ei ainakaan tule olemaan, ei meidän perheellä eikä varmaan teillä lukijoillakaan..

Siispä, lämpimästi tervetuloa lukemaan blogiani ja liittymään matkaseurakseni!

Latovainiossa, Jokioisilla 21.8.2021

Rakkaudella

Minna Alaspää

Päiväkummun Minna,

valokuvaaja-jumppaohjaaja-kirjoittaja ja kohta verkkokaupan ja valokuvatuotteiden ja käsinsidottujen kirjojen tekijä ja myyjä 😀

Lisää minusta