Mitä?

Siis mikä tämä on, tämä blogi?

No.

Onhan tässä kaikenlaista, mistä kirjoittaa. Ihan olen tavallinen 44-vuotias nainen ja minulla on ihan tavallinen perhe. Sitten taas toisaalta, ei minussa eikä meissä ole mitään tavallista…

Laskin, että olen elämäni aikana reilut kymmenen (tai vajaat viisitoista?) kertaa rysähtänyt maahan. Toisilla kerroilla koppasin maakosketuksesta vauhtia uusiin ajatuksiin ja asennoitumiseen ja heti pääsin jaloilleni, toisilla kerroilla sitten taas mentiin mahamyyryä pidemmän aikaa ja kuoppiin tipahdellen.

Kaikki ne maakosketukset?

Tieto siitä, että toinen raskauteni olikin kaksosraskaus. Ensimmäinen osastojakso, syvän masennuksen takia. Toinen osastojakso, kolmas ja neljäs ja oikean diagnoosin löytyminen. Uupuminen talliyrittäjyyteni aikana ja burnout. Samoihin aikoihin esikoisen teiniangstit, karkailut ja lastenkotijakso. Teinikaksosten ahdistukset ja lastenkotijaksot.

Yritys parantaa surkeaa taloudellista tilannetta tekemällä töitä kauppatätinä ja sen jälkeen sihteerinä. Näiden myötä toinen burnout tai ainakin sen reunalla käyminen. Talliyrityksen lopettaminen ja yrityksen uuden suunnan hapuilu. Ymmärrys erityisherkkyydestäni ja kaikesta muustakin siitä millainen olen, ja miksi olen.

(Tuossa muuten meni pikakelauksella vuodet 2002-2018!)

Parikymppinen esikoistyttäremme asuu jo Espoossa, pätevästi pyörittää omaa elämäänsä. Kaksospojat käyvät amiksen toista vuotta, toinen on auto- ja toinen rakennuspuolella. Voin ihan helpottavana vinkkinä kertoa kaikille teille äideille, kenen pojat kärvistelevät yläasteella, että peruskoulun jälkeen helpottaa. Kummasti meillä kirkastuivat kundien ajatukset ja olemukset kun pääsivät pois ysiltä ja saivat uusia opettajia!

Seitsemäntoistavuotiaat pojat ovat pelottavan taitavia puhujia, itsevarmoja, nokkelia sekä, jos minulta kysytään, sangen näpsäkän aivotoiminnan omaavia.

Erityisherkkiä on minun lisäkseni kaksi lapsista, tämä piirre tuo paljon hyvää ja hienoa mutta myös raskasta.

Rahaa ei meidän perheessä koskaan ole ollut liiemmin, nyt korona-ajan ja miehen lomautuksien myötä sitä ei ole entisenkään vertaa.

Toisaalta, käsittääkseni, kaikki mikä tulee joka tapauksessa meneekin, joten tässä hätiä mitiä ole. Hilpeää oli, ettei koronan tulo muuttanut kulutustottumuksiamme, ne kun on jo aikaa sitten vedetty ihan minimiin.

Mies on ennen käynyt muualla töissä ja on ollut vähintään puolet viikosta muualla töissä. Ehkä juuri tuon takia hän kestää meitä, ja minua. Onneksi kuitenkin edelleen olemme perhe, vaikka koronan toinen lomautus on pakottanut miehen jäämään kotiin ja kestämään meitä vielä enemmän.

Mutta siis hei. Keväällä oli 20-vuotishääpäivämme. Käsittämätöntä.

Kaiken tämän lisäksihän meillä on tämä kotimme, Päiväkummun tila. Kesällä tulee yhdeksän vuotta siitä, kun espoolaislähiöstä tänne Jokioisille muutimme. Enää ei ole orivarsapihattoa, mutta kaksi pientä ponia kylläkin, valokuvamalleinani. Viisi kissaa, koira, vanha puulämmitteinen talo, peltoa ja metsää.

Päiväkummun Minna, yritykseni uusi suunta, täytti juuri pari päivää sitten tasan vuoden. Olen valokuvaaja, jumppaohjaaja ja ravitsemusvalmentaja. Korona takasi keväällä sen, että jumpat ja kaikki peruttiin, joten sain rauhassa tehdä loppuun ravitsemustieteen opintoni Itä-Suomen yliopistossa.

Rakastan kirjoittamista, ja lukemista. Äitini muisteli, että olin paljon yksinäni, ehkä sen takia, että minulla oli AINA kirja kourassani. Aikuisiällä, täällä maaseudun, eläimien ja lasten härdellissä, meinasi lukeminen jäädä, varsinkin kun keskittyminen on käynyt hiukan hataraksi.

Onnea oli ymmärtää, että voi lukea montaa kirjaa saman aikaisesti, ja jättää kesken, jos ei ole kirjaa rakennettu niin, että jaksaisin. Tämän oivalluksen tehtyäni on lukeminen taas hyvin vahvasti mukanani.

Koronan ja sen mukanaan tuoman kotiinjäämisen myötä aloin kaivella vanhaa haavettani, pyörittelin sitä, ja nyt olen käyn läpi romaanini ensimmäistä versiota, aikeissa saada tuo 600-sivuinen raakile tiivistymään ja kustantajalla seuraavan neljän kuukauden sisään.

Romaanin kirjoittamisen myötä on tämä blogi taas hyytynyt, mutta onneksi ei lopullisesti! Käytän energiani ja sormieni jaksavuuden kirjaan, että saan sen joskus valmiiksi, että pääsen siinä välissä loistamaan (?) täällä blogissa, ennen kuin aloitan romaanin kakkososan kirjoittamista…

Kuluneen viidentoista vuoden ajan on takkuja ollut ja kuoppia ja syvyyksiä mutta kaikista olemme päässeet yhdessä ylös. Vaikeudet vahvistavat, pöhkö huumori ja nauru voimaannuttavat ja kommunikointikyky sekä puhuminen ovat auttaneet meitä vahvistumaan yksilöinä ja yhdessä.

Tahto oppia itsestäni ja kuunnella sekä lukea fiksujen ajatuksia on auttanut vuosien mittaan tekemään valtaisia oivalluksia omasta sisimmästäni sekä kaikesta siitä, mikä on koko elämäni muovannut tekemisiäni, ollen aina läsnä, minun sitä ymmärtämättä.

Näitä kaikkia oppimiani ja oivaltamiani tahtoisin teillekin jakaa, sekä valmennuksissaani, tulevissa kirjoissani sekä täällä blogisssani.

Tiedän, että matka ei aina kulje kevyesti liitäen ja kukkasilta tuoksuen, mutta aivan satavarmasti liikutaan koko tunneskaalalla, joten tylsää ei ainakaan tule olemaan, ei meidän perheellä eikä varmaan teillä lukijoillakaan..

Siispä, lämpimästi tervetuloa lukemaan blogiani ja liittymään matkaseurakseni!

Latovainiossa, Jokioisilla 24.11.2020

Rakkaudella, Minna Alaspää

Päiväkummun Minna,

valokuvaaja-jumppaohjaaja-ravitsemusvalmentaja-kirjoittaja

Lisää minusta