Hikeä, kukkasia ja haukotuksia – Päiväkummun keskikesä

Vaikka tuossa pihapöydän ääressä, varjossa pullakahveja nauttiessaan, kuumuus tuntuu ihan siedettävältä, ovat nämä silti hivenen raskaita, ulkohommia ajatellen, nämä helteet, enkä siksi voi väittää niistä pitäväni.

Varsinkaan niistä kosteista ja tuulettomista, mitkä tuntuvat painavan paksua peittoa naaman päälle.

Oleminen varjossa, vaikkapa kirjan kanssa on helteillä mukavaa. Työnteko taas on huomattavasti helpompaa (paukku)pakkasilla.

”Nautitaan nyt, kyllä sitten taas joulukuussa kaipaat näitä säitä!”

No itse asiassa ei, en todellakaan kaipaa. Ehkä siihen mennessä olen saanut itseni ja kehoni toipumaan kesästä ja helteestä, mikä ajaa heräämään aina vain aikaisemmin, että pystyisi suoriutumaan ulkohommista ja mikä jättää sitten omien töiden teon iltamyöhäiselle.

Kun siis huhtikuusta elokuulle tekee säiden ja valon mukaan tilan töitä ja ulkotöitä ja niiden jälkeen omia töitään, on aika tattis ja moi tuossa syyskuun huudeilla JA kovan tsemppaamisen jälkeen joulukuussa siis taas hyvinvoiva. (Siinä sitten voi nauttia alkuvuoden, kerätä voimia tulevaan kesään… :D)

Toisaalta, tässä nyt saa syyttää itseään, pakkoko on jättää hommia siihen ehdottomaan ja viimeiseen pakkoon?

Sanopa se!

Mutta siis on, ilmeisesti.

Klapisirkkelihommat, ne olisi voinut tehdä silloin kun isäntä puut kaatoi; huhti-toukokuussa ei olisi ollut näin hikistä.

Suorassa auringonpaisteessa olevien herukkapuskien tuet olisi voinut rakentaa ennen auringonpaisteen muuttumista niin polttavaksi (tosin en ehkä osannut ajatella, kuinka paljon oksat roikkuvat; nyt tuntuu, että marjoja tulee tänä vuonna PALJON).

Joka kesäinen hullu rutistus laidunaitojen kanssa?

Kyllä. Perinteistä ei luovuta, ei vaikka tuntuisi lyyhistyvän hikimääränsä ja äkäisten paarmojen ja/tai kärpäsien ja/tai hyttysten sekaan.

Eli siis hitsit kun tuokin rypistys, viimeisen hehtaarin kokoisen lohkon aitojen korjaaminen ja uudistaminen, olisi ollut vältettävissä monella tapaa. Mutta ei. Ilmeisesti sen nyt sitten vaan kuuluu mennä niin, että juhannusaattona saan aidat valmiiksi, enkä mitenkään kevyen kautta.

Joku epämääräinen masokistinen kierre päässäni tykkää, kun on ISO hiki. Tunteeko sitä sitten elävänsä enemmän?! Vai ihmettäkö odotan?

En oikeasti tiedä.

Mutta sen tiedän, että olisi ollut monta tapaa välttää se, että kaikkien kolmen laidunlohkon aidat, koko neljän hehtaarin ympärillä, olivat noin runneltuja, jolloin myös korjaaminen oli työläämpää.

JOS olisi ennen talvea kerännyt langat pois, ei (hämmentävän suuret) peuramäärät olisi saaneet katkottua tolppia. Toisaalta, kirjan kirjoittaminen ja töiden tekeminen vei kaiken huomioni silloin syksyllä ja talvella, ettei tuo silloin tullut mieleen ja vaikka isäntä sanoikin, että voisi korjata pois, ei se edennyt toimeliaisuuteeni asti.

JOS olisi korjannut aidat heti keväällä, ei rautakankihomma olisi ollut niin hikistä. JOS alimman aitalangan olisi ennen talven tuloa nostanut vaikka kulkemaan keskimmäisen langan kanssa samassa, ei se olisi ollut hautautuneena sinne kaiken kasvuston alle.

Mutta hei. Tiedän, että tämä kuulostaa täydellisen sekopäiseltä, mutta siinä kun työsti puutolppia maahan ja hiki vaan valui ja tiptiptiputti ja luureista sattui tulemaan hiukan raskaampaa musiikkia, ei voinut muuta kuin nauraa.

Tiesi elävänsä.

Tosin siitä kolme tuntia etiäpäin, en enää ollut niin vakuuttunut siitä elämisosiosta.

Siinä laidunhommassahan oli myös se kulkeminen. Ja tavaroiden katoaminen. Rautakanki piti iskeä kunnolla maahan siksi aikaa, kun askarteli lankojen kanssa. Jos rautakanki olisi kaatunut, olisi se kadonnut heinien sekaan.

Haastavuus se oli muutenkin, se vyötärönkorkuinen heinä. Se piti nimittäin aika tiukkaan kiinni, siitä alalangasta. Sai myös ihan tosissaan nostella tossujaan, ettei kompastunut.

Siinä missä hiirenvirnat ja etenkin niittynätkelmät ovat kauniita maljakossa, ovat ne vapaina ollessaan sangen hattumaisia.

Siinä juhannusaattoillan edetessä oli aivan satavarma siitä, että noiden kasvien ainoa tarkoitus oli kietoa lenkkejä nilkkojeni ympärille…

Mutta siis tänäkin kesänä olen täydellisen rakastunut noihin kaikkiin kukkasiin mitä on ihan joka puolella. Kukkia on maljakoissa, isoissa ja pienissä nyt siellä sun täällä. Juhannusaatonaattona nautin, kun sain kerätä kukkasia ja tehdä niistä kimppuja ja samalla kuunnella, kun dj-mieheni soitti terassillamme.

(Minun piti laittaa nätti mekko päälle ja korvikset korviin ja väriä ripsiin; yhden naisen juhannustanssit, mutta se joteski meni ohi.)

Siinä on niin paljon tunteita ja kiitoksia mielessä ja sielussa, ettei tiedä poksahtaako niihin nyt vai heti.

Otsikon hiet ja kukkaset on nyt taputeltu, mitenkä haukotukset?

Joo-o. Niin kun tuolla alussa kirjoitinkin. Tämä valon määrä meinaa hiukan tuottaa haastavuuksia. Kesäkuussa olen saanut kahteen kuvata aamu-usvaa ja poneja, parhaat kuvat tulevat siinä 03.30 ja 05 välillä. Toisaalta, niin kun muistaakseni kerroin edellisessä kirjoituksessani, joka tapauksessa herään noin 04.20.

Ei aikainen herääminen, mutta se myöhäinen nukkumaanmeno.

Haukotuksia siis niistä, aivan liian lyhyistä yöunista.

Parhaat haukotukset näin kyllä eilen aamulla, kun kuvasin poneja aamunkoitteess. En siltä korkealta heinältä edes nähnyt missä Eppu-juniori oli, jossain vaiheessa se kömpi minun ja Kake-ponin luo, haukotellen. Haukotukset jatkuivat ja vain jatkuivat, sain nauraa.

Eipä tässä oikeastaan muuta! Kiitos kun sain viettää aikaa kanssasi, kiitos kun tämän luit!

Kiittäen ja kumartaen

Minna

Kyllä, nam!

Pakko vielä tämä mainita. Yhteistyössä on voimaa. Isäntä googletti syötäviä kukkasia, minä keräsin, ja laitoin kakun päälle.

Ja söin.

Kinuskikissan gluteenittoman kakun resepti oli huippu, tuli NIIN hyvä!


Tässä vielä suora tie instagramiini ja postaukseeni helteestä…


Vastaa