3 kysymystä selvittämään mahdollisia syitä alisuoriutumiselle

Kerron sinulle omien jalansijojesi löytämisestä. Autan sinua kertomalla kultasepästä ja maalaistalon vintistä. Kreikkalaisesta filosofista, Porin yksisuuntaiskadotuksesta sekä urheilulääkäristä ja tämän kolmesta kysymyksestä, juurikin noista otsikon kysymyksistä.

Pysytköhän sinä matkassani? Vai tipahdatko kuin taapero pulkan kyydistä?

Ei haittaa, jos taapero muksahtaa kyydistä, harvemmin sattuu, tönköksi kun on puettu. Eikä minun ole kiire. Odotan kyllä, tässä pulkan kanssa.

Munakello

Suuri haaveeni on, että sinä saisit lukea tämän rauhassa sunnuntaina aamulla. Minä lupaan tästä eteenpäin laittaa postauksen ulos aamupäivän sijaan aamupuolikahdeksalta.

Ensi sunnuntaina, vaille kahdeksalta, voit yhdessä lastesi kanssa rakentaa majan telkkarin eteen ja sopia, että he saavat olla ihan iholla kiinni, siinä lähellä, mutta että sinä luet tämän tekstin Ryhmä Haun tai Muumien aikana.

Kerro lapsillesi, että laitat munakelloon kaksikymmentäkaksi minuuttia. Näytät lapsille, Katso, tuosta lähdetään ja tuonne mennään, tuo viiva kun on tuossa kohdassa ja kello piipittää, sitten ihan vain ollaan.

Siis ei, ei munakello lapsille ole! 

Sinulle se on.

Kun munakello se soi, sinä laittaisit tämän postauksen ja kännykkäsi pois ja voisitte lasten kanssa vain olla, siinä vain.

Lähekkäin, eläen samaa yhteistä minuuttia. Läsnä, myös sinä. (Minä en silloin ollut. Nyt sitä suren.)

Jos lapsesi ovat teinejä, tai nuoria aikuisia, ja he ovat (ehkä) jo menneet nukkumaan tai saapuneet kotiin, lähes oviaukkoon osuen, mahtavan alkoholinhajuvanan taakseen jättäen. Sinä voit keittää kahvit, oikaista itsesi sohvalle ja nauttia hiljaisuudesta.

Hihittää itseksesi sille naurulle, minkä saat iltapäivällä nauraa, nähdessäsi sen suhteellisen kalvakan darrakeijun tai tukkasotkuisen kanuunamenninkäisen kulkeutuvan suihkuun ja syömään ja sänkyyn.

Sen rakkaan pienen otuksesi, kuka juuri sinä päivänä on satavarma, ettei tahdo liittyä siihen yltiökuuluisaan suomalaista viisaiden perinnettä jatkavaan joukkioon.

Mutta siis nyt.

Kuuntelemisen tärkeyttä on yli ajan korostettu (ja nykyaikana väheksytty).

Stoalaisuuden perustajaksi sanotun Zenon Kitionilaisen sanotaan sanoneen, ”Meillä on kaksi korvaa ja yksi suu, joten meidän tulisi kuunnella enemmän kuin puhua.” 

Väitän, että tämä pätee myös kommunikointiin itsensä kanssa.

Meissä on kaksi eri tavalla toimivaa järjestelmää, tietoinen ja tiedostamaton mieli. Järki ja alitajunta. Kaksi täysin eri tavalla toimivaa järjestelmää.  

Jos nämä kaksi puolikasta eivät osaa tai voi tai pysty kommunikoimaan keskenään ja siten olemaan hyvin toimiva yksi, aikaansaa se sen, että joudumme koko ajan vähän korjaamaan suuntaa kuin loskassa ajaisit, sen pelossa, että auto vippaa tieltä.

Todella uuvuttavaa.

Jos koko aikuiselämäsi vietät kuin moisella tiellä ajaen, voiko kukaan enää ihmetellä kolmenkympin ja neljänkympin tai viidenkympin kriisejä??

Jos tietoinen ja tiedostamaton eivät puhu keskenään, et oikein voi tietää mikä on, etkä edes tiedä loskassa ajamista vääräksi tavaksi olla ja elää. Se joku siellä taka-alalla, se mistä et edes tiedä, saa elämäsi olemaan kuin tuhannen palan palapeli.

Mikä sinun täytyy nyt heti koota, ilman mallikuvaa.

Turhaa ihmetellä, miksi alisuoriutuu.

Palataan mieleemme. Tietoiseen ja tiedostamattomaan. Systeemi kakkoseen ja systeemi ykköseen.

Tiedän, tämä on valtavan monimutkainen asia, aivot, mieli, kaikki. Yhtä haastava hahmottaa kuin se, että Kauniit ja Rohkeat tulee telkkarista.

Edelleen.

Kerron siis kultasepästä ja vintistä.

Tietoinen mieli, järki, kultaseppä työlasiensa ja timantin kanssa, on todella tehokas käsillä olevan asian työstämiseen, kunhan niitä asioita on tasan ja vain yksi kerrallaan. Kultaseppä ei lasit päässään voi samaan aikaan katsoa timanttia ja pellonreunasta näkyvää kurkea ja kirjoittaa puolisolleen että hetki vielä menee.

Ei voi, ei pysty.

Alitajunta taas on maalaistalon valtava vintti, minne keskimäärin neljän sukupolven ihmiset ovat vieneet kaiken.

Vaatteilla saisi esiteltyä vaatemuodin viidenkymmenen vuoden ajalta. Huonekalumäärällä kalustaisi kymmenen hipsteripariskunnan kodit. Pahvilaatikot muodostavat torneja, jätesäkit vuoria.

Vintti on sinun alitajuntasi, ja siellä on sinun kaikki omasi, koko elämäsi. Siistimmissä riveissä ja selkeästi kirjatuissa laatikoissa ovat muistosi. Ne, mihin on tapahtumahetkellä liittynyt vahvoja tunteita, paikkoja, ihmisiä.

Ärsykkeeksi riittää pienenpieni asia, ja mielesi osaa suoraan kävellä alitajuntasi vintillä oikean laatikon luo ja sieltä kuin kävellä Narnian tai Tylypahkan Tarvehuoneen kaappiin ja siirtyillä halki ajan ja paikan kuin Dr. Strange tai vampyyriveljekset.

Paljoa ei tarvita, kun mielesi sinut jo jonnekin kiidättää.

Biisi radiosta, se, mitä itkit, kun nuoren aikuisuutesi ensimmäinen pitkä suhde kaatui. Kuulet saman kappaleen kaupan kassalla ja huomaat kaipuun puristavan kehoasi, huomaat kyynelen silmässäsi, muistat missä kohti kotisi lattiaa makasit, kaipuussasi.

Ihmettelet piipitystä ja yskäisyä, vasta sitten tajuat nousta ylös sieltä nuoruutesi lattialta, tulla takaisin ja ottaa pankkikorttisi pois ruokakaupan kassan koneesta.

Avaat autonikkunan, hikisenä hellepäivänä, näet auringonpilkut ohiajamasi lammen pinnalla. Muistat sen kesämatkan, minkä teitte kummivanhempiesi kanssa, kun ajoitte Ranskan rannikolla, auringonpilkkuisen meren äärellä, auton ikkunat auki.

Lauloitte pöhköä laulua, tukka hulmuten ja se riemu, voi se riemu!!

Riemun sinä tunnet nytkin, koko kehossasi, vaikka vain ruokakauppaan olet menossa, ostamaan maitoa ja kissanruokaa.

Se kaikki muu, siellä vintillä?

Valtaosa lopuista on jossain, jotenkin, nakattu jonnekin, mitä et näe, etkä siten osaa etsiä. Varsinkaan jos olet pimeänä päivänä vintillä, et sinä siellä näe mitään muuta kuin sen mihin lamppusi valo osuu.

Alitajuntavinttisi on siitä metka, että siellä on asioita, mitä et sinne itse ole vienyt. Halusit tai et, siellä sinun vintilläsi on monen edeltävän sukupolven tunteet, arvot, teot ja veikkaisin, että osa ovien takana, sellaisten, mistä sinulla ei ollut aavistustakaan.

Siellä voi olla sinun omien vanhempiesi itseltään piilottamat asiat, voi olla sukupolvien jatkumot asenteissa. Nämä ovat yleensä pienissä huoneissa, mistä et tiennyt.

Takaisin kultaseppään.

Jos hänen työkalunsa rikkoutuu ja hän muistaa, että vintillä siellä yhdessä laatikossa on varalla työkaluja, ei hän voi niiden lasiensa kanssa mennä etsimään.

Eikä ilman lamppuaan.

Jos hän yrittää ilman valoa, hän vain lyö varpaansa kipeästi tolppaan, tai kompastuu henkarikasaan, mikä on tippunut keskelle kapeaa kulkuväylää, kaatuu ja loukkaa kätensä.

Yrittäjänä kultaseppä pelkää. Nyt hän ei etene ei etsimisessä, ei etenemisessä eikä työssään. Hän tietää, että asiakas tulee ihan pian, työ olisi saatava luovutettua ja lisäksi hän on satuttanut kätensä.

Kultaseppä tietää, kuinka löysällä nuoralla keikkuu laskujensa ja ohuen toimeentulonsa kanssa, joten ei voi kuin itkeä hämärällä vintillä. Itku tulee niin suurena, itku kaikesta kerääntyneestä, että kultaseppä nojaa laatikkovuoreen ja itkee kaiken senkin, mitä ei tiennyt kantavansa sisällään.

Vaikka itkussa olisi vuosikymmenen uupumus ja se olisi valtava, se silti loppuu joskus. Itku antaa aikaa ja lopulta itku pakottaa hengittämään syvään, koska ei sitä epämääräistä hengittämättömyyttä kukaan pitkään kestä.

Keho pakottaa sinut vetämään syvään henkeä, vatsanpohjaan saakka, ja se on askel.

Askel kohti kirkkaampaa ajatusta ja hiljaisempaa oloa.

Kultaseppä antaa itkun haipua pois ja hengittää syvään kerran, toisen, kolmannenkin. Kultaseppä avaa silmänsä, laittaa taskulampun päälle ja kauempana näkee ovenkarmin.

Ei hän sitä ole ennen nähnyt, koska ei ole katsellut ympärilleen, saati istunut vintillä. Hänellä on ollut kiire, ja hän on sivuilleen katsomatta painellut kohti sitä yhtä tuttua aluetta, mistä on tarvinnut jotain.

On aina osoittanut taskulamppunsa kohti sitä yhtä ja tuttua.

Nyt?

Kultasepän mieli on väsynyt mutta jotenkin erilainen.

Vapaampi, avoimempi.

Siksipä kultaseppä laittaa viestin asiakkaalleen ja siirtää sovitun ajan. Kultaseppä jää paikoilleen, valaisee ja katselee kaikkea, joka puolella. Nousee ylös, kömpii oven luo ja raottaa sitä.

Voi olla että kultaseppä ei huoneesta löydä mitään, mutta yhtäkkiä muistaa muistikuvia lapsuudestaan tai nuoruudestaan, sellaisia mitä ei ole koskaan muistanut. Ei hän niitä välttämättä siinä ymmärrä, mutta myöhemmin osaa sen liittää isompaan merkitysten ketjuun.

Ja silloin yhtäkkiä oivaltaa kaiken.

Voi olla ettei kultaseppä löydä sitä työkalua mitä tuli etsimään, vaan vielä paremman, sellaisen, minkä kultaseppäisoveli, tai naapurin muori joka tunnettiin velhona korujen tekemisessä, oli joskus tuonut sinne.

Odottamaan tätä hetkeä, auttamaan kultaseppää eteenpäin.

Työskentelemään eri tavalla, eri vauhdilla, eri materiaalien kanssa. Kiertämään haastavuudet, keksimään jotain aivan muuta, ja uutta.

Kultaseppä, taskulamppu, vintti ja sen pieni huone – täsmälleen sama kuin alitajunta ja tietoinen mieli.

Meidän jokaisen alitajunnassa on suljettuja huoneita. Toiset kutsuvat niitä luurangoiksi kaapeissa, mikä on höpönhöpöä ja johtaa harhaan. Ei siellä piilossa ole pakko olla hirviöitä, voi vain olla lauseita, hetkiä, tunteita.

Niitä mitkä alitajunta on piilottanut, sinua suojellakseen, ja mitkä se päästää vapaaksi vasta kun sinä voit hyvin ja pystyt käsittelemään asian.

Kaunis ajatus alitajunnalta, mutta niin kauan, kun kaikki ei ole avoinna ja vapaana, niin kauan kun tietoinen ja tiedostamaton mieli eivät puhu keskenään, tulee törmäyksiä ja kitkaa.

Se vaikuttaa kaikkeen elämässäsi.

Tietoisen ja tiedostamattoman kommunikointiongelmat ovat aivan vastaava, kuin että Porissa koskaan ajamaton kuski yrittäisi selvitä kaupungista ulos, ohjeinaan vain takapenkkiläisen sanaton viittilöinti.

Sinun järkesi on jääräpäinen ja erittäin nopeasti omat reittivalintansa tekevä kuski, ja sinun alitajuntasi on tien tietävä mutta sanaton takapenkkiläinen.

Tiedätkö kuinka paljon yksisuuntaisia katuja on Porissa?

No minä tiedän, vietettyäni siellä muutaman tunnin, poispääsyä etsien. Niitä on ihan helvetin paljon.

Jos emme tiedä, että jokin on pielessä, mistä ihmeestä tiedämme, että jokin on pielessä?

Voinko auttaa?

Joka kerta kun pääsin ylös jostain kuopasta ja aloin edetä, ammuin itseäni jalkaan ja tipahdin sen myötä kuoppaan. Tämä toistui vuosikymmenien ajan, enkä tajunnut, että kaiken syynä oli joku minussa, mitä en tiennyt.

Kuoppaan heittivät psyyken ongelmat, kuoppaan heitti loppuun palaminen. Hyviä syitä, mutta ei juurisyitä, niitä perimmäisiä, niitä vintin pieniä huoneita.

Joka ikinen elämänhallintakurssi sisältää kysymyksiä. Ongelma vaan on se, että jos annat järkesi vastata niihin, tuuttaa se sitä samaa mantraa mitä aina. Haukionkalahaukionkala voi myös olla ”Tämähän on sitä mitä olen aina halunnutkin!” tai ”Totta kai viihdyn ammatissani koska tätä olen lapsesta asti halunnut ja jo monta sukupolvea on tätä tehnyt!!”.

Järki on laiska pelkuri, joka ymmärtää, että jos annat oikeiden vastausten tulla ulos, joudut ehommiin, mikä todennäköisesti on raskasta ja pitkäkestoista ja epämukavaa ja juuri sitä, mitä järki inhoaa.

Paska juttu on se, että jos mikään ei muutu, ei mikään muutu.

Tässä kohden on yksi hyvä apuri.

Pakko.

Kun olet selkä seinää vasten, tai laatikkotornia, kuten meidän kultaseppämme siellä vintillä, silloin järki vaiennetaan ja SILLOIN mikä vain on mahdollista.

Silloin olet oma kultaseppäsi, joka teki itselleen aikaa siirtämällä asiakkaansa, ja ehti katsella ympärilleen, nähdä sitä mikä oli aina ollut nähtävillä mutta mitä ei koskaan ollut ehtinyt nähdä.

Kun pysähdyt, laitat kaikki häiriötekijät pois, hengität ja annat aikaa kysymyksille etkä hermostu silloinkaan, kun järkesi hermostuu ja alkaa repiä sinua pois koko typerästä vastaamishommasta. Koska silloin kun selvität niitä omia vinttihuoneitasi, omia arvojasi, vaikuttimiasi, haaveitasi, kykyjäsi ja hidasteitasi, olet tukevasti epämukavuusalueeltasi.

Siellä on epämukavaa.

Mutta voi, voi kun osaisin sinulle välittää sen tunteen, kun saat ne ovet auki, jaksat viettää aikaa vinttiä ihmetellen, löydät omat arvosi ja itsesi ja unelmasi. Ymmärrät syyt, miksi et ole löytänyt sitä omaasi tai miksi olet haahuillut tai miksi olet alisuoriutuja.

Oi se tunne.

Lääkäri Aki Hintsa kysyi kaikilta kolme kysymystä. NE kolme kysymystä.

Hintsan asiakkaat vaihtelivat ökyjohtajista formulakuskeihin ja tavallisiin ihmisiin. Riippumatta siitä tulivatko he oireilevan polven, ympäri maailmaa vievän ammattinsa vai painonhallinnan takia, pyysi Hintsa kaikkia miettimään vastauksia samoihin kolmeen kysymykseen.

Siitä lähti koko homma. Aina.

Ydin. Sinä itse.

Meidän on tunnettava itsemme ja arvomme, ne oikeat arvot, mitkä näytämme teoillamme. Vasta sitten voimme asettaa tavoitteemme. Vasta sitten fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi yli ajan ovat mahdollisia.

1. Tiedätkö, kuka olet?

Älääläälä vaan vastaa sitä ensimmäistä mieleesi tulevaa mantraa. Älä kerro ikääsi, ammattiasi, ulkonäköäsi, lastesi tai koiriesi lukumäärää. Tässä kohden ne ovat höpöhöpöä, kertovat vain ulkoisesta sinusta.

Kaiva syvemmältä. Jos sinä et osaa vastata rehellisesti, jätä asia hautumaan, yritä huomenna uudestaan ja muista, että järki repii sinua tuttuun.

Jos sinä et tiedä kuka olet, et voi tietää mitä haluat, et voi asettaa kiintopistettä kulullesi ja sehän menee ihan lillumiseksi. Sitä paitsi tuntuu siltä kuin olisi liian piukat pikkuhousut. Ne on koko ajan persvaossa, kinnaavat vastaan ja ärsyttävät.

Jos sinä et tiedä suuntaasi, miten pystyt ottamaan suunnan silloin KUN elämä tiputtaa sinut syvään kuoppaan, tai tönäisee vatsallesi mutalammikkoon? Koska sen elämä AINA tekee, kaikille, jossain vaiheessa.

Kukaan ei voi estää yllättäviä tapahtumia elämässä eikä kaikkeen aina voi varautua, mutta kaikki voivat olla kartalla. Kunhan tietää kuka oikeasti on.

2. Tiedätkö, mitä haluat?

Lottovoitosta haaveileminen on aina kivaa ja sallittua, mutta yritä sen lisäksi keksiä asioita, mille itse voit jotain, mitkä olisivat mahdollisia, muutenkin kuin käsittämättömän onnen myötä.

Maalaa vahvoilla väreillä, piirrä isoilla linjoilla, visioi täysillä, älä anna rajojen äläkä maiden äläkä edes taivaan rajoittaa. Jos edes yrität ”Eihän noin voi!!” täräytä itsellesi lyhyt vastaus, vaikkapa ”Vitut.”. Siinä on aina hyvä asennelataus.

Sen myötä järkesi astuu taka-alalle, ja pystyt etsimään mielestäsi niitä kultasepän ihan uusia työkaluja.

Sinun unelmasi voi olla valtavaa ja tässä hetkessä täysin hullulta tuntuvaa, mutta se ON mahdollista saavuttaa, kunhan pystyt sen pilkkomaan osatavoitteiksi (toisin kuin lottovoiton toivomisen).

Muistathan, että tässä hetkessä ei tarvitse nähdä yhtään sen pidemmälle kuin vain sen ensimmäisen askeleen?! Se riittää, nyt.

3. Hallitsetko omaa elämääsi?

Nyt, jos ja kun järkesi vielä möykkää, kuvittele seuraava tilanne: Olet astunut teinin huoneeseen koputtamatta ja komentanut siivoamaan huoneensa tai tekemään läksynsä tai olemaan muuttamatta pyykkikoria huojuvaksi vuoreksi.

Teini nostaa leukaansa ylemmäs, ryhdistäytyy ja tuijottaa sinua, katseesta vyöryvä voima lähes pakottaa ottamaan askelen taaksepäin.

Nyt, ole sinä se teini. Järkesi on se komentava äiti, joka ei jaksa vääntää kanssasi ja lähtee pois. (Älä huoli, se tulee takaisin, koska järki aina haluaa olla tärppänä paikalla, aivan kuten teiniään rakastava äitikin.)

Ole rehellinen ja katso peiliin, pitkään ja hiljaisena ja kysy uudestaan, ”Hallitsenko minä omaa elämääni?”.

Paljon on oikeita elämän tai terveyden asettamia esteitä, mutta kuinka moni meistä loppupeleissä pysähtyy miettimään sitä, ovatko ne oikeita esteitä? Este ja hidaste ovat eri asia, muistathan vaikka edellisen postaukseni Stephen Hawkingin ja Frank Sinatran?

Meillä on valtavasti kuviteltuja esteitä ja vääriä tapoja. On kulkemista puolison tai lasten tai omien vanhempiensa tai pomon komennon alla. Moni meistä kuvittelee hallitsevansa oma elämäänsä, mutta todella moni joutuu toteamaan että näin ei ole.

Jos joku muu on ohjaksissa, sano se, ääneen. Rehellisyys, ja myös tilanteen myöntäminen on nyt se juttu ja ensimmäinen askel kohti sitä, että oikeasti seisot siinä missä seisot. Sen tähden järki oli saatava tästä pois, se ei kuuna kullan päivänä olisi suostunut myöntämään sitä, että joku muu antaa askelmerkit sinulle.

Jos et myönnä asioita itsellesi, miten voit kulkea kohti haluamaasi? Miten voit toivoa saati vaatia toisilta rehellisyyttä ja vilpittömyyttä, jos et pysty olemaan niitä itse itsellesi? Kenen alta sinä silloin maata kaivat, paitsi itsesi?

No, itse asiassa, kun kysyit.

Minä kaivoin, koko perheeni alta. En pysähtynyt kuuntelemaan sisälleni ja vielä vähemmän lapsiani ja miestäni. Kuulin, mutten kuunnellut enkä siten sisäistänytkään vaan annoin järkeni huutaa.

En tuntenut sitä mitä sisälläni on, en hahmottanut sitä mitä olen aina kantanut sisälläni. Minun vinttini oven takana oli kilttityttöyden sisääni kasvattama helvetin äkäinen otus, mikä pysyi piilossaan, vaikka kävinkin ihan lähellä sen huoneen ovea.

Ja joka toisinaan räjähteli lasteni silmille. (Tästä pidempi juttu 7.4.21 ilmestyneessä Kotivinkissä! Kannessakin se komeilee, ”Minna 44, Ymmärsin olleeni henkisesti väkivaltainen äiti.”)

Vaikka olinkin vuosien mittaan yrittänyt kysellä näitä mitä teillekin esittelen, en silti tiennyt kuka olin ennen kun teinit isolla kädellä näyttivät jättimäistä peiliä, ”Katso äiti, tällainen sinä olet.”.

Sen myötä kaikki kolme lastani heilauttivat NIIN järkälemäistä lekaa, että se minun vinttini huone räjähti palasiksi ja jääräpäisin ”Näin täytyy tehdä ja kyllä minä tiedän!!”-osio järjestäni edelleen seikkailee jossain linnunradan tuolla puolen.

Enkä enää haluaisi mitenkään muuten.

Pitkän postauksen päätteeksi, tiivistelmä lienee paikallaan:

  • ”Meillä on kaksi korvaa ja yksi suu, joten meidän tulisi kuunnella enemmän kuin puhua.”  (sanojana mahdollisesti Zenon Kitionilainen, n. 300 eaa.)
    • Tämä pätee myös puhumiseen itsensä kanssa.
  • Munakello!
    • Jotta tämän luettuasi osaat laittaa kännykän pois ja vain olla lastesi kanssa. He rakastavat jokaista minuuttia, kun täysin keskityt heihin. Ihminen pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan ja vain silloin on läsnä.
  • Tietoinen ja tiedostamaton mieli
    • Kultaseppä lasiensa kanssa ja maalaistalon tavaraa pursuava vintti, sekä vintin suljetut ovet.
  • Alitajunnan ja järjen kommunikaatiohaastavuudet
    • Kuin ajaisi loskassa pitkiä aikoja ja matkoja. Uuvuttavaa.
  • Rakasta itkua
    • Se purkaa sitäkin, mitä et tiennyt sisälläsi olevan.
    • Se pakottaa hengittämään syvään, mikä on aina askel kohti avoimempaa mieltä ja parempaa ongelmienratkaisukykyä.
  • Hintsan kysymykset:
    • Tiedätkö, kuka olet?
    • Tiedätkö, mitä haluat?
    • Hallitsetko omaa elämääsi?

Olen suunnattoman onnellinen siitä, että sain viettää näin pitkän ajan sinun kanssasi.

Kiittäen ja kumartaen

Minna


One thought on “3 kysymystä selvittämään mahdollisia syitä alisuoriutumiselle

Vastaa