Miksi unelmissani on Hotakainen – lisäksi kirjavinkkejä, 1 perhekuva ja valokuvaajan alastonkuva

Siis herramunjee mikä raggari mä oon nykyään!! Aivan jäätävän erilainen!!

Hurjan monia vuosia ja vuosikymmeniä luin yhden kirjan kerrallaan. Jos oli kökkö kirja, voivoi, ei auttanut kuin vain jaksaa lukea loppuun, että pääsi seuraavaan.

Voi mikä oivallus, kun tajusin tehdä täysin päinvastoin kuin ennen! Ymmärsin, että voin lukea montaa kirjaa päällekkäin, ja voin jättää kesken jos en jaksa. Tai ei huvita.

Jättää kirjan kesken!!

Kapinallinen, todellakin.

Höh, älä naura!

Sitä on tavat urautuneet niin syviksi uomiksi, että se ON villiä tehdä jotain aivan eri tavalla. Mutta kannattavaa, tässä tapauksessa ainakin.

Muistelisin tätä kyselleeni instassa, ja siellä oli muutaman tiukka kommentti, ”Siis TODELLAKIN luetaan yksi kirja kerrallaan!!”. Oli myös muita villejä, ketkä saattoivat jättää kesken.

Mutta siis oikeasti, mietin tätä jossain vaiheessa, ennen tätä minun Hurjaa Villiintymistäni.

Tajusin, etten ehdi elämäni aikana lukea lähellekään kaikkia haluamiani hyviä kirjoja, on siis turhaa tuhlata aikaansa sellaiseen, mikä ei lujaa kisko puoleensa.

Montaa on helppo lukea päällekkäin, jos on muutama eri tyylinen romaani, yksi elämänkerta ja monta erilaista tietokirjaa. Jos olisi pelkkiä romaaneja, ei minulta ainakaan onnistuisi. Mutta kun näin tekee, ei sekaisinmenon vaaraa ei ole.

Siis mitä tarkoittaa päällekkäin?

Koska olen yrittäjänä ja tällä hetkellä teen töitä vain kotona, on helppo määritellä taukojen ajat ja pituudet.

Siksipä aamulla pullakahvien kanssa yhtä kirjaa, sen jälkeen hetki ehkä tietokirjaa, minkä tietoa käyttää vaikka blogissa tai instan tarinoissa. Lounaalla yhtä kirjaa, kriteerinä yleensä se, että sen täytyy pysyä hyvin auki kun yksi käsi on haarukalle ja yksi kirjalle.

Eikä kirja voi olla alussa eikä lopussakaan, silloin sivut tahtovat karata.

Maitotölkki on huono tuki, se kaatuu, sama juttu talouspaperitelineen kanssa.

Teline?

Siis oikeesti, onks jotain kirjatelineitäkin?

No hei, nyt! Apua?!

Onko telineitä? Onko sinulla sellaista jonkinlaista telinettä, käytätkö itse kirjan kanssa, tai ehkä tabletin kanssa? Vinkkivitosia otan vastaan, ihan heti!

Illalla nukkumaan mennessä voi vielä lukea jotain kevyttä. Siis ei kevyt sisältö, vaan kevyt kokonaisuus. Ettei satu, jos se tippuu nenälle.

KUN se tippuu.

Mutta siis ylipäänsä se, mitä jaksan lukea, on kyllä kovasti muuttunut. Silloin joskus jaksoin ja tykkäsin lukea kaukaa maalailevia kirjoja, sellaisia missä ei niin edes tapahtunut.

Sellaisia ehkä joskus maaliinsa pääseviä, höntyilevien kilometrilauseiden huokailuja mitkä laajoilla liikkeillä maalailivat yhtä aikaa monien ihmisten aikomatta jättämisiä ja entisiä menneitä ja tulevaisuuksia niin ettei enää muistanut mikä oli lähtöpiste ja minne joskus saavumme.

Puu-uh.

Joo ei kiitos.

Ei enää. Ne ovat varmaan todella hienoja lukuelämyksiä sellaiselle, kuka kykenee hallitsemaan keskittymisensä niin, että se säilyy matkassa, eikä kaipaa selkeää tarinaakaan.

Minulla ei säily enää, ei todellakaan jaksa keskittyä, sitä paitsi lukemiseni ovat pääsääntöisesti aina parinkymmenen minuutin pätkissä.

Selkeä, helppo, hyvin yksinkertaiseksi riivitty, siitä pidän.

Siksipä huhtikuussa loppuun asti lukemistani kirjoista Kari Hotakaisen Henkireikä oli kertakaikkisen hieno. Terhi Kokkosen Rajamaa oli myös tekstiltään helppoa ja tarinaltaan hienon rujo, mutta viimeiset kaksi sivua toi minulle aikamoisen vitutuksen.

Kaikki lukemani tarinankirjoitusoppaat, no okeiokei Stephen Kingin On writing sanoo, ettei saa jättää lukijaa ”Siis mitä siinä nyt sitten kävi?”-ajatukseen. Tai ehkä joku tykkää, tai minä en vain ymmärtänyt mutta lillumisesta, en pidä, en olleskaan.

Tulee tyhmä olo.

Tommi Liimatan Saaret kuin sisaret oli aikas todella vänkä tarinaltaan mutta tässä oli sama kuin Kokkosenkin kirjassa. Vitutti, kun pääsi loppuun.

Elämänkertoja luin kolme, kyllä poikkeuksellinen määrä. Kirjan Samu Haberista luin, koska olemme asuneet saman tien varrella, olleet samalla luokalla koko peruskoulun, ja kunnioitan Samua siitä periksiantamattomasta työmäärästä, mitä on tehnyt.

Enkä oikeasti edes tiennyt, että minäkin olen siinä kirjassa.

Ja olen ikionnellinen siitä, että olen kymmenvuotiaana pyytänyt häntä meille katsomaan musiikkivideoita, ja siellä hän on nähnyt Bon Jovin videon, mistä on päättänyt että tuo, tuo on hänen unelmansa. Isona vetää yhtä hyvin kuin Jon Bon Jovi.

Olin oikeasti onnellinen, niin onnellinen lukiessani tuon. Minusta aivan huikeaa.

Sampo Kaulasesta kertovan kirjan halusin lukea, koska yhdessä Taivas + Helvetti-kirjassa oli Kaulasen ja Jounin kaupan tarina. Kiehtova mies ja käsittämättömän vahva ymmärrys siitä, että ihan mitä vain, että saa kaupan pysymään pinnalla ja huomion sille.

Sanoisin, että todella epäitsekästä lähteä Selviytyjiin tai tehdä omaa telkkariohjelmaa ja hulluja ideoita pitääkseen kauppansa pystynsä. Sukunsa kaupan pystyssä, uskallettuaan tehdä siellä tajuttomia uudistuksia ja investointeja.

ISO respect!!

Kimi Räikkösen kirjan luin, koska formulalääkäriksikin tituleeratun Aki Hintsan kirjassa oli Räikkösestä, kertoi tästä äärimmäisen erikoisena ihmisenä, täysin erilaisena, mitä me tavalliset tallaajat hänestä ajattelemme.

Kiinnostusta ei lainkaan vähentänyt se, että kirjan kirjoitti nimenomaan Hotakainen.

Ja siis niin, pahoitteluni. Joudutte kestämään, kun täällä pamauttelen julki omia unelmiani.

Mutta tiedän, että KUN uskallat ääneen sanoa, tai kirjoittaa näkyville unelmasi, se antaa aivoillesi jo ohjeistusta, minkä ne osaavat hiljalleen muuttaa kulkusuunnaksi.

Unelmani on, että tulen löytymään saman kustantamon kirjailijalistalta kuin Hotakainenkin, ehkäpä jopa tapaisin hänet joskus.

Tosin en minä tästä jälkimmäisestä kyllä oikeastaan tiedä. Se olisi varmaan vähän sama kuin Bogart Companyn Ressun tapaaminen, silloin joskus esiteininä. Siinä mitään osannut sanoa, ei yhtikäs mitään, muuta kuin vain hihittää Ressun edessä.

Vielä voin elätellä toiveita tuon kustantamon kanssa, koska Siltala ei ole vastannut käsikirjoitukseeni. Kaksi kuukautta on romaanini käsikirjoitus ollut kustantamoissa, Tammi ja Otava teilasivat jo. Gummerus ja WSOY ovat vielä olleet vaiti ja niin myös tuo Siltala.

Hotakaisen Juoksuhaudantie oli vuosia sitten käymälläni luovan kirjoittamisen kurssilla yksi oppimateriaali, nimenomaan tuon tekstin nerokkaan yksinkertaisuuden ansiosta, sellaisen, mistä pidän ihan todella kovin.

Ja hei aikas jännä.

Tämä pätee moneen muuhunkin kyllä, niin myös minulle tärkeisiin asioihin. Kummassakin ihan sama.

Sekä kirjoittajan koulutukset että oppaat kaikki huutavat vähentämään sanoja. Mieluusti kaikki adverbit pois, adjektiiveista myös valtaosa.

Vähemmän on enemmän, niin paljon enemmän.

Miten vähän riittää tuomaan asian olemaan? Miten pienellä voit piirtää, että näkyy?

Kuinka monta sanaa tai kirjainta tarvitaan tyhjään tilaan, että siellä on tarina, tai tunne? Kuinka vähän valoa riittää, että pimeän seasta piirtyy?

Niukkuus pätee siis sekä kirjoittamiseen että valokuvaamiseen.

Takaisin kirjoihin.

Pidän taas vuosikymmenien tauon jälkeen kirjapäiväkirjaa, vuoden alusta aloitin. Tavoitetta kirjaluvulle ei ole, mutta nyt on loppuun asti luettuja yhteensä kuusitoista. Kesken jääneitä on kolme merkattua mutta luulen, että niitä on enemmän.

Charles Duhiggin Tapojen voima ja Asta Raamin Intuitio3 eivät ole tuolla listalla, vielä, vaikka olenkin ne jo moneen kertaan lukenut. Ovat eteenpäin vievä voima omassa elämässäni ja myös täällä blogissani, huomaan niihin palaavani uudestaan vaan.

On tuossa kasassa kirjoja, mistä jo etukäteen oletan tietäväni, miten käy. Helena Rannasta kertova kirja olisi todella mielenkiintoinen, mutta oikeushammaslääkärin työ milloin milläkin maailman katastrofialueella vaatisi kyllä ihan omansalaisen paneutumisen hetken.

Vaikka kovasti haluaisinkin itseäni valistaa, silti, oletan, etten löydä sellaista hetkeä, että jaksaisin kestää tuota kirjaa.

Mitenkä sinä, luetko sinä tämäntyyppisiä, missä sivutaan ihmismielen vääntymiä, tai sukelletaan niihin täysin? Sellaisia, minkä tiedät olevan mielenkiintoisia mutta raskaita, tavalla tai toisella?

Hattua nostan sinulle, jos ja kun pystyt!!

Voipi myöskin olla, että Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt saattaa palautua takaisin kirjastoon, avaamattomana. Vaikkakin tällaisena facebookaddiktiosta vasta palautuvana uskon osaan tuosta, mutta jos kovin villiksi salaliittoteoriailuksi menee, niin, no.

Kesken jää, sekin.

Mutta hei. Tuli mieleen.

Vaikka tämä vasta onkin ihan tosi syvällä alitajunnassani niin silti, kerron. Koska, kuten jo aiemmin tuolla kirjoitin, ääneen sanottu unelma vahvistaa haluasi saada se toteutetuksi, jolloin motivaatio jaksaa kantaa ”En minä varmaan kyllä pysty”-pelon yli.

Vaikka edellinen romaanini käsikirjoitus vielä onkin kustantamoissa ja tulee teettämään työtä, jos ei muuta niin omakustanteen tekona, silti sain ajatuksen uudesta romaanista. Siinä on ihan älyttömän paljon vielä hämärän peitossa, mutta sen tiedän, että olen sopinut kirjaani varten jo haastatteluja.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että instan tarinoissa huudeltuani olen saanut sieltä ihmisiä kertomaan työpäivistään ja työstään. Kiitos teille ihanille, jo nyt!

Ja jestas mitä ammattilaisia! Käräjäoikeuden sihteeri, varhaiskasvatuksen opettaja, pienen ruokakaupan työntekijä, lastenkodin työntekijä ja perhetyöntyöntekijä. Näistä tulee niin hieno tarina.

Ei kyllä aavistustakaan millainen, saati mikä nämä kietoo yhteen mutta huihai, luotan alitajuntaani ja siihen, että vaikken minä tiedä suuntaa, se tietää kyllä, ja antaa tarinan valua ulos.

Maailman parhautta!

Mutta hei. Miten sinun huhtikuusi meni? Toivottavasti oli hyvä huhtikuu, tai ainakin sellainen, ettei se tuonut elämääsi tai piirtänyt muistiin mitään kovin suurta ja vaikeaa.

Minä laitan muutaman kuvan, jos sopii, kertomaan huhtikuustamme.

Laitan tuonne loppuun yhteydenottolomakkeen, sitä saa käyttää tolkkupäisten sanojen risuihin tai ruusuihin tai maalaisjärkisiin kyselyihin tai ehdotuksiin tai kirjavinkkeihin! Voit myös kertoa, mitä tuumasit tästä lyhyemmästä postauksesta.

Kiitos kun olit, kiitos kun annoit minulle ja tekstilleni aikaasi!

Minna

Vuosi vuodelta tulee vaikeammaksi saada kaikki raahattua samaan kuvaan, varsinkin kun yksi asuu jo sadan kilometrin päässä mutta kyllä! Onnistuin! Jee! Minun rakas rakas perheeni. Korvaamattomia, kaikin tavoin.
Minä itse. Sen kunniaksi, että täytin tällä viikolla neljäkymmentäviisivuotta.
Ja siksi, että valo tuli ovenraosta niin kauniisti.
(Ja tämä on siis älyttömän toimiva kuvapari, kiskopa itse tuota väliliukua. Tai älä kisko, jos et halua nähdä nakua… 😀


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s