Ei kysyvä tieltä eksy, miksi siis aikuiset vain vastaavat eivätkä osaa kysyä oikein?

Aikuisten leuanloksahdus on taattu, kun lapsi pitkään pohtii ennen kun avaa suunsa, otsa ja kulmakarvat täynnä syvällistä pohdintaa.

”Jos sataa kuin saavista kaataen, mistä löytyy niin iso saavi?” tai ”Äiti on aina aamuisin kamalan vihainen, onko silläkin silloin piikki pyllyssä, niinku ampiaisilla? Pistääkö se?” tai ”Yritin juosta nii lujaa, että hippulat vinkuis, mutten mitään kuullut. Onko mun hippulat rikki?”.

Lapset kyselevät aina. He täysin vapaasti yhdistelevät sieltä ja täältä ja tuolta nappaamiaan ja muistamiaan asioita ja kysyvät pelotta niitä, mistä eivät tiedä. Mitä vanhemmaksi kasvavat, sen kiperämmäksi käy vastaajan tilanne.

”Sä aina sanot, ettei saa napostella, ni miks sitte itte syöt salaa keittiössä?” tai ”Mä en kyllä oo aamuisin yhtään pirteä. Oonks mä sitte joku pahanilmanlintu?” tai ”Äiti jos vain lauantai on karkkipäivä, miksi sitten karkit oli hävinneet sieltä piilosta vaikka ei edes ollut lauantai?”.

Luovuus määritellään kykynä toimia uudella tavalla, rohkeutena yhdistellä olemassa olevaa aivan uudella tavalla.
Lasten kysymykset ovat siten silkkaa luovuutta, eikö? Lapset siis noudattavat koko lapsuutensa ”lootan ulkopuolella”-ajattelua.

Nykypäivän sanoja ovat improvisaatio ja intuitio ja luovuus ja rohkeus ja outside the box outside the box ja flow. Näitä aikuiset etsivät kursseilta ja foorumeista ja ökyhintaisista valmennuksista missä kaikissa pyöritellään samoja asioita eri sanoilla (ja osin samoillakin…).

Nykyaikana me aikuiset ajaudumme yhä kauemmas siitä, missä luovuus parhaiten kukkii. Ei-minkään-tekemisen-tilasta, joutilaisuudesta, hienoisesta tylsistymisestä. Nämä ovat aivoille kultaakin kalliimpaa, ja ainakin ennen lapset viettivät pitkiäkin aikoja näissä tiloissa.

Aina vain enemmän aikuiset kaipaavat luovuutta elämäänsä mutta aina vain harvempi ehtii istua alas ja vain olla. Aina vain vähemmän aikuiset antavat aivoilleen niitä taukoja, mitä aivot tarvitsevat, kaikissa eri muodoissaan: aivoille taukoja liikunnan ja tylsistymisen ja sosiaalisten kanssakäymisten muodossa (eikä tämä siis tarkoita sosiaalista mediaa…).

On jännä, kun kaikkea tätä luovuutta huudellaan esiin, silti aikuiset ja/tai opettajat ja ympäristö edelleen ja hiljalleen nujertavat, tietoisesti tai tiedostamattaan, lapsesta improvisaation ja luovuutta täynnä olevan hulluttelun ja intuition.

Ei kukaan jaksa määräänsä enempää olla rohkeasti utelias, jos vastassa on aina muuri, tai vielä pahempaa, meidän uupuneiden äitien tapauksessa, kiukkuinen vastaus ja käsky olla olematta niin ärsyttävä tai nokkava tai näsäviisas, tai vain uupunut hiljaisuus.

Ja vielä, jos vanhemmilla tai opettajilla ei hyvinvointi ole ihan priimaa ja he ovat tipahtaneet itsensä ja päänsä ja hyvinvointinsa ulkopuolelle tai opettaja on valinnut väärin ammattinsa, saavat murkkuikäiset ja teinit ennemmin kuulla kunniansa, kuin saada vastauksen kysymykseensä.

Tämä johtaa siihen mihin meillä. Koko elämänsä minun väsymystäni ja sisään kätkettyä kiukkua kestettyään teinit alkoivat opettaa vanhempiaan, tai siis minua.

Armaalle maaemolle tai karmalle tai mille lie kiitos että uskalsivat. Siinä missä minä olisin vienyt meidät vielä syvemmälle uupumuksen ja negatiivisen ilmapiirin helvettiin, he repivät minut sieltä pois, toivat minut pois loppuun palamisesta ja henkisen väkivallan suorittamisesta.

Totuus, se sattuu aina.

”Äiti sinä aina toivot aikaa lepäämiseen, ja että voisi olla minun kanssani ja leikkiä. Eilen vauva oli mummulla hoidossa koko päivän, mutta sinä olit koko päivän puhelin kädessä, et yhtään ollut minun kanssa, komensit vain lukemaan kirjaa. Oletko sinä nyt kuitenkin lepoontunut, voitko sinä nyt paremmin?” tai

”Aina sä sanot et pitää mennä aikasemmin nukkumaan, et aamulla ois sitte pirteämpi. Sä et oo koskaan pirteä, pitäiskö sun mennä aikasemmi nukkumaa?”

tai ”Jouduin rehtorin puhutteluun kun sanoin opettajalle että onpa se iloisen näköinen, että onko se saanut. Mikä siinä oli vikana, sehän oli kohteliaisuus, tai silleen faija aina sulle sanoo ja sua naurattaa?” 

”Opettaja raivostui, kun kysyin, että onko se se eno joka putosi veneestä. En ymmärrä miksi se suuttui, kun ope on aina ihan pihalla kaikesta.”

tai ”Tunnilla piti miettii tunnettuja vertauksia. En tajuu miks opettaja huusi mut ulos luokasta ku sanoin, että opettajan kärsivällisyys on sen Akilleen kantapää. En tajuu, eiks se muka oo tunnettu vertaus?”.

Pienemmillä lapsilla on kirkkaat silmät ja joka lauseen perässä kysymysmerkki. Teineillä taas on pelottavan tarkkanäköiset ja suorat huomiot, mitkä he tuovat esiin vaikka tietävät kuulijan reaktion.

Toivon kovasti, että sinä vältät sen vaiheen, missä teinisi puhuu niukkoja lauseita, niitä minkä aikana heitetty katse jäädyttäisi helvetinkin tulet.

Lauseita, jonka jokainen yksittäinen sana saa teinin sanomana enemmän totuuksia ja tarkoituksia kuin suomalaisen poliitikon koko elämänsä aikana sanomat sanat.

Anna mun kuolla.

Mä vihaan sua.

Painu mutsi helvettiin!

Mikä vittu sua vaivaa?

Miks sä et pidä sanojas?

Teinien heittoja tai herjoja tai puheita aina herjataan. Onko kukaan meistä mutseista kuitenkaan pysähtynyt miettimään, mitä teini kysyy, tai sanoo? Miettinyt, että voisiko olla niin, että teini tietää paremmin kuin (uupunut ja kujalla oleva) äitinsä?

Siis ennen kun on kusessa teininsä kanssa?

(Minä en ollut miettinyt. Koska teinithän nyt aina olivat sellaisia. Ja koska minullahan oli hyvät kasvatusperiaatteet. Rajoja riittävästi, rakkautta ja kehuja vielä enemmän ja jos jotain oli päättänyt tai komentanut, siinä pysyttiin.)

Aikuisuutta ja sen tuomaa rationaalisuutta arvostetaan ihan hurjasti. Lasten kysymyksiin jaksetaan hetken aikaa vastata, sitten alkaa ärsyyntymiskynnys nousta. Teinin ollessa kyseessä muuttuu toisilla hermoston toiminta välittömästi, jo siinä vaiheessa kun teini vasta vetää henkeä sanoakseen asiansa.

Tämän huomaa parhaiten opettajistossa. Mitä enemmän teinit pyrkivät kohti sitä itsenäisyyttä ja omilla aivoilla ajattelemista, sitä mihin jokaisen lapsen olisi kasvettava, sitä enemmän alkaa napsahdella puheluja vanhemmille.

”Tämä teidän Matti tai Leena oli kyllä ihan mahdoton tänään…”, tai ”Minä en enää kyllä tiedä mitä tekisi tämän kanssa…”.

Meillä osa näistä oli ainakin melko oikeutettuja, mutta valtaosa kyllä oli opettajalta silkkaa ammattitaidottomuutta ja väärää ammatinvalintaa, uupumusta, lyhytnäköisyyttä, kyvyttömyyttä olla reilu johtaja sekä täydellistä tilannetajuttomuutta.

Tätä ajatustani, pelottavaa kyllä, tukee se kuinka aina vain enemmän näkee henkilöhaastatteluissa samoja tarinoita.

Ilkeintä taisi olla lukea paloittelumurhan uhriksi joutuneen pojan isän tarinaa, missä isä oli tehnyt samoja huomioita opettajista kuin minä. Siitä, kuinka opettajat eivät huomioi koko tapahtumaketjuja vaan vain osan. Niin, että väärä lapsi saa opettajan huudot.

Tai kun opo oli sanonut keskittymisvaikeudesta kärsivälle tytölle, ettei tämä koskaan tule saavuttamaan unelmaansa opettajana olemisesta.

Tai kun tyttäreni psykan opettaja ilmoitti, että tämän on turha edes yrittää kirjoittaa psykaa yo-kirjoituksissa, ettei kuulemma tule onnistumaan.

Huokaus.

Aina ja ikuisesti tulen nostamaan hattua hyville opettajille.

Sinä (yläasteen) opettaja, joka jaksat ymmärtää jokaisen lapsen omaa kapasiteettia suoriutua pyydetystä, joka ymmärrät että meitä erilaisempia on pilvin pimein, joka jaksat nähdä tilanteiden alut ja keskikohdat ja ymmärrät ettet voi ketään tuomita ennen kun koko tilanne ja kokonaisuus on mennyt ohi voi sinä, sinä olet aarre!

Rakastan sinua, joka aina vaan jaksat. Aina jaksat ohjata oikeaan suuntaan, pois väärästä, ja kehua kun edes jotain positiivistyyppistä on lapsi/nuori osannut tehdä. Aina jaksat kuunnella, annat lapsen kysellä, annat huumorin virrata vastaukseen ja ymmärrät, että nauru parantaa.

Sinä ymmärrät, että teinit tarvitsevat aikuisia, ketkä saavat teinin nauramaan ja myös nauravat teinin kanssa. Sinä ymmärrät, että teinien tapauksessa ei niinkään tärkeintä ole iskostaa sinun aineesi oppeja teinien päähän.

Tärkeintä on vain auttaa heidät läpi raskaan elämänvaiheen ja pysyä vakaana ja olla pettämättä teinin luottamusta.

Tiedäthän sinä, että sinä olet teinien kasvussa tärkeämpi kuin tämän vanhemmat? Vaikeimmissa tapauksissa sinä olet se ainoa aikuinen, kuka lapsella on. Se ainoa kuka on ja pysyy kautta vuosien.

Ymmärräthän arvosi, ymmärräthän?!

Toivon, että saat kaiken sen tuen, että jaksat aivan jäätävän raskaassa ammatissasi, koska, anteeksi vaan, täysin hulluhan se on, kuka vapaaehtoisesti menee yläasteen opettajaksi… 😀

Mutta siis, takaisin kysymyksiin.

Mitä jos kääntäisi toisinpäin lapset ja teinit ja aikuiset ja kysymykset ja vastaukset ja ongelmat ja niiden vastaukset?

Mitä seuraisi, jos me aikuiset lopettaisimme olemasta Niin Helvetin Päteviä ja Tärkeitä Yksilöitä?

Heittäisimme kännykkämme jorpakkoon, tai ainakin myöntäisimme addiktiomme ja sen haipumista odotellessamme alkaisimme pitää kirjaa siitä, kuinka monta kymmentä kertaa olisimme menossa instaan tai tiktokkiin tai facebookiin.

(Minun facebookaddiktioni pahimpaan aikaan jäi monet leffaillat ja touhut lasten kanssa tekemättä, koska minä olin nenä kiinni kännykässä. Kun jäin seuraamaan somen käyttöäni, olin menossa facebookiin muistaakseni neljäkymmentä kertaa vuorokaudessa.)

Pystytkö sinä laskemaan? Rehellisesti, ja itsellesi myöntäen?

Ehkä me voisimme myös ymmärtää pärjäävämme ilman sitä, että keskustelujen aikana pitäisi jotain HETI googlettaa.

Mikä tärkeintä, lopettaisimme lastemme Kasvattamisen ja Koulimisen ja kuuntelisimme heitä, yrittäisimme ammentaa heidän elämänriemuaan. Kyselisimme itseltämme ja myös kuuntelisimme itseämme, yrittäisimme nähdä sinne kaiken taakse.

Mitä jos yhdistäisimme kaikkien parhaudet?

Ottaisimme itseltämme aivojemme toiminnallisen ja kielellisen kapasiteetin. Lisäisimme siihen lasten huikean ongelmanratkaisutaidon ja kirkassilmäisen kyvyn pitää ihan mitä vaan mahdollisena. Teinien pelottavan tarkan tilanteidenlukutaidon ja uskalluksen ja itseriittoisuuden ja halun vaalia yksinkertaisia paikallaanpysyvyyksiä.

Mitä siinä oikeasti on menetettävää, jos kokeilisi eri tavalla?

Väitän, että joka kerta kun ihminen alkaa pohtia tekemisiään ja tarkoitusperiään, mennään parempaan suuntaan. Aina. Kun tämän tekee perheen äiti, lähtee koko perhe parempaan suuntaan.

Kysymisen ja kuuntelemisen taito on aina tärkeämpää kuin vastaamisen. Miksi aikuiset vain vastaavat eivätkä osaa kysyä oikein?

Einstein on sanonut jotakuinkin näin, ”Jos minulla olisi tunti aikaa ratkaista jokin ongelma, käyttäisin 55 minuuttia etsimällä ja määrittelemällä oikean kysymyksen ja kun tietäisin oikean kysymyksen, osaisin 5 minuutissa vastata kysymykseen ja ratkaista ongelman.”

Jos kysymyksen esittää lapsi tai teini tai nuori aikuinen, ei tyhmiä kysymyksiä ole olemassakaan. Aikuisten maailmassa väärin muotoiltuja kysymyksiä ja kysymyksen muotoon piilotettuja komentoja on aivan liikaa.

Tuntuu että niissä kahlaaminen on kuin kävelisi mutapohjaisessa järvessä, kaislikon keskellä. Välillä taistelet liukastumista ja kaatumista vastaan, useimmiten siinä onnistumatta.

Kaaduttuasi et meinaa niljanteisen pohjan takia päästä pystyyn, et meinaa saada yskäkohtaustasi loppumaan siitä vedestä minkä kerkesit kaatuessasi kiskaista keuhkoihisi. Mikä pahinta, et korkean heinikon takia näe suuntaasi.

Kysymys missä on väärät sanat, tai missä on oikeat sanat mutta aivan väärin päin, pysäyttää liikkeen tai vie umpikujaan tai saa sinut vetäytymään kuoreesi. Kysymyksen myötä vetäiset komealla lennolla itsesi nurin, sinne mudan ja veden ja kasvien sekaan.

Sitten taas oikein asetellut ja muotoillut kysymykset kutittelevat aivojasi, alitajuntaasi ja vievät eteenpäin, kantavat kohti rantaa ja pitävää pohjaa.

Professori Alf Rehn on sanonut, että kysymykset eivät ole yksittäisiä, roikkumaan jääviä, vaan linja, jatkumo. Kysymys johtaa eteenpäin, seuraavaan kysymykseen, ja seuraavaan, ja seuraavaan.

Sen sijaan että alistuneena tai lyötynä pohdimme, ”Miksi tämä on aina niin vaikeaa?” voisiko itse kysymystä lähteä pyörittelemään ihan eri suuntaan? Lähestyä asiaa Einsteinin ajatuksen mukaan? Saada kysymysten ketjun rullaamaan, näyttämään tietä kohti tavoitettavasi?

Oikeastaan pohdinta pitäisi aloittaa siitä, onko asian saavuttaminen niin iso asia, että sitä kohti mennessään pitääkin tuntua epämukavalta? Onko asia sen arvoinen, että vaikeus kannattaa kestää? Silkkaa viisautta olisi lapsenkaltaisena pohtia, voiko asian unohtaa tai korvata tai kiertää jotain muuta kautta.

Koska tyhmää on tehdä turhaan mutta yhtä lailla tyhmää on olla yrittämättä enemmän, ja eri kautta.
Koska mikäänhän ei muutu, jos mikään ei muutu.

Sanottakoon tähän väliin, että nämä riippuvat kysyjästä, tämän arvomaailmasta ja käsillä olevasta asiasta, mutta oletan, että sinä olet sen varmaankin jo oivaltanut. Se mikä on minulle hurjan vaikeaa, voi sinulle olla pala kakkua.

Se, mikä sinulle on aina vaikeaa, voi elämäsi kannalta olla pakollinen, eikä sitä voi kiertää, ja siksi sinun vaan aina täytyy kestää hetkellinen kärvistely.

Minun vaikeani voi olla joku, mitä en oikeasti tarvitse. Joku, mitä kannan mukanani pelkästä tottumuksesta, koska en koskaan ole pysähtynyt kyseenalaistamaan, tutkailemaan, en itse asiaa enkä sen vaihtoehtoja.

Muttamutta.

Että seuraavan kysymyksen jysähtäessä sinä pääsisit sieltä omasta mutelikosta ja kaislikostasi nopeammin ylös ja eteenpäin, ollaanko hetki ihan einsteineina ja rehneinä?  

Kysymisen ja kuuntelemisen taito on aina tärkeämpää kuin vastaamisen. Onneksi näitäkin voi harjoitella!

  • Otetaan esimerkkikysymykseksi ”Miksi näin aina käy minulle?”.
  • Onhan yrittämäsi asian lopputulema sellainen, mitä oikeasti haluat tavoitella? Jos ei ole, unohda se, älä tuhraa aikaasi.
  • ”Miksi näin aina käy minulle?” jotenkin kovin kovasti alleviivaa minua itseään, sisältää halveksunnan itseäsi kohtaan, aliarvostamisen ja leuan rintaan tiputtamisen. Se vie tilaan, mikä ei kannusta luovuuteen eikä rohkeuteen, vaan litistää sinut tiilimuuriin, mitä et saa rikkoutumaan, et vaikka kuinka päälläsi sitä moukaroisit.

Kysymys ei silitä olalle saati nosta itsetuntoa. Itsetuntoa, mikä lapsilla on kohdillaan ja saa lapset pelotta kysymään IHAN MITÄ VAIN.

  • Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät, ettei se sama käy aina kaikille muillekin? Tai että kaikilla muillakin on asioita, jotka aina käyvät heille? Tällä tavoin kun pyörittelet kysymystä, pääset irti itsesi syyttelystä, mikä ei ikinäkoskaanmilloinkaan vie minnekään.

Ei koskaan.

  • Mitä jos kysymyksen ”Miksi näin aina käy minulle?” muuttaa muotoon ”Miksi teen sen, missä aina käy näin?”? Siten saat vielä kerran tarkistettua, ettet turhaan kaikkea tee. Saat kaivettua omat arvosi esiin, pohdittua sen, kuinka paljon haluat sitä jotain, mitä nyt haluatkaan.

Löydät syyt sille, mitä teet, miksi sitä edes haluat ja myös sen, että mistä löydät jatkuvan innon sen tekemiseen.

  • Kun taustat ja syyt haluamallesi on selvitetty, voit vaihtaa kysymyssanan. ”Miksi” on nyt ”Miten”. Kysymys ”Miksi teen sen, missä aina käy näin?” muuttuu tuosta noin vain muotoon, ”Miten olen tehnyt sen, missä aina käy näin?”.

Tällä saat selvitettyä, miten ja miksi epäonnistut. Koska tyhmäähän se on jääräpäisenä kiivetä hanuri edellä puuhun ilman että edes yrität jälkikäteen funtsailla mitenkä meni noin niinku omasta mielestäsi.

  • Kun on opittu epäonnistumisista ja edellisistä kerroista, muuttuu kysymys ”Miten olen tehnyt sen, missä aina käy näin?” niin helposti muotoon ”Miten tekisin ensi kerralla, että lopputulemana ei olisi taas tämä sama?”.
  • Hetken pohdinnan jälkeen kysymys muuttuu muotoon ”Minun päämääräni edelleen on se yksi ja sama, minne/ minkä haluan ja mitä olen jo tavoitellutkin. Mitä ja miten minun pitää tehdä, että pääsen tavoitteeseeni?”.
  • Koska ihmisen työmuisti on erittäin rajallinen, aivoilla on kapasiteetti keskittyneesti tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja käytettävissä oleva aika vielä rajallisempi, kannattaa kaikki käsillä olevat tärkeät kysymykset tiivistää mahdollisimman selkeäksi ja yksinkertaiseksi kysymykseksi.
  • ”Haluan saavuttaa asian se ja se, mitä minun pitää tehdä?” on tällainen kysymys, minkä voit kirjoittaa paperille, laittaa taskuusi ja välillä kurkata, tai voit jättää työpöydällesi, tai ottaa siitä kuvan, kännykkäsi taustakuvaksi. Saako kysymyksen vielä lyhyemmäksi?
  • ”Mitä minun pitää tehdä?” – teinimäisen lyhyt ja napakka kysymys, mikä ratkaisuksi voi sinussa asuva vallattoman mielikuvituksen omaava leikkisä lapsi tarjoilla IHAN MITÄ VAIN, mikä on äärimmäisen tavoiteltava taito.

Hahmotatko tämän kysymyksenpyörittelyasian?

Se, miten sanoitat asiat itsellesi ja miten kysymykset itseltäsi kysyt, mitä sanoja käytät, on aivoille äärimmäisen tärkeää. Aikoina, jolloin ihmiset kykenevät tuottamaan millaisia vain (intuitiivisia) ajatuksia, tekoja ja myös keksintöjä, tuntuu hassulta pohtia sitä, miten päin sanoja asettelee kysymyksiinsä.

Mutta niin se vain on.

Minä uskon sinuun. Kunhan sinä uskot ja luotat itseesi ja oikeasti tunnet itsesi eli seisot siinä, omissa jalansijoissasi, voit päästä vaikka ja kuinka korkealle, isosti ja luovasti, taivaskaan ei ole rajanasi.

Eikä myöskään omat psyykkiset tai fyysiset rajoitteesi tai riippasi.

Et usko?

Noooo… Mitenkä, vain muutamia mainitakseni, Stephen Hawking, Pekka Hyysalo, John Forbes Nash, Mika Waltari, Leo-Pekka Tähti, Jaana Kivimäki tai Frank Sinatra?

Niinpä.

Tie kohti unelmaasi aloitetaan ensimmäisestä askeleesta, tai ensimmäisestä sanasta, tai ensimmäisen sanan kirjoittamisestä, mikä saa suuntaansa… Arvasitko jo?

Jep.

Yhdestä yksinkertaisesta, läpipuhki pohditusta ja pyöritellystä kysymyksestä, mikä antaa askelmerkit alkuun. (Ja hei! Matkan etenemisestä ei kannata huolehtia, se selviintyy sitten ajan myötä.)

Siksipä, kokeile edes kerran, kysymyksenpyörittelyä, pohdiskelua. Pidä palaveri itsesi kanssa. Rauhassa ja hiljaisuudessa, mukavassa paikassa ja hetkessä.

Pohtiessasi ojennat sekä kättä itsellesi, kiskaiset itsesi vauhtiin JA olet siinä ohessa saanut tarkistettua omat arvosi.

Sen jälkeen mikä vain on mahdollista.


Kiitos, että annoit minulle ja tekstilleni näin paljon aikaasi, olen siitä ikionnellinen. Kiitos, jos haluat jakaa tämän postauksen somessasi.

Kiittäen ja kumartaen

Minna

Ja hei.

Jos joitain jäi mietityttämään, on tuossa alla oleva kommenttikenttä sinua varten! Jos haluat antaa palautetta ja että vain minä näen viestisi, kirjoita tekstiisi ”palaute” tai ”vain sulle” tms.

Jos et erikseen mitään kirjoita, julkaisen kommenttisi, muidenkin nähtäväksi.


One thought on “Ei kysyvä tieltä eksy, miksi siis aikuiset vain vastaavat eivätkä osaa kysyä oikein?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s