Miksi elämä on niin vaikeaa?

Koska ihmisen kuuluu oppia kantapään kautta? Ihmisen kuuluu tajuta vasta sitten, kun oppi on mätkitty lapiolla korvien väliin? Ihmiselossa kuuluu olla hetkiä, jolloin on vain pelkkää synkkää ja mustaa ja suunta on täydellisen kadoksissa? Kun elämä on potkaissut sinut naamalleen mutelikkoon? 

Ei elämä ole vaikeaa. Ei nykymaailmassa, ei tavallisella ihmisellä.

Ennen kuin aloitan, ja ennen kuin suutut, haluan kuitenkin mainita, että ymmärtäisit.

Tarkoitan hyvinvointivaltiossa asuvaa ihmistä, joka asuu ihan oikeassa kodissa, oikean katon alla. Ihmistä, joka saa syödäkseen ja kulkee vaatteet päällä, jonka psyyke ei hirvittävän pahasti olisi sekaantunut aivokemian tai elämän tai ympäristön takia.

Ihmistä, jonka terveysongelmat ovat pääsääntöisesti itse aiheutettuja ruokavalion, liikunnan, somen ja ajanhallinnan puutteiden tai ongelmien takia.

Tarkoitan sellaista ihmistä kuin minä. (No okei mulla on aivokemiat sekaisin ja litium ja lamotrigiini ikuisena kaverinani mutta siis…). Jokainen ihminen ON ainutlaatuinen, mutta niin paljon on kuitenkin samaa.

Siksi kirjoitan tämän postauksen, että kaltaiseni, sinä, kuka vasta olet pää edellä syöksymässä kuoppiin, saisit apua tai vertaistukea. (Tekstin lopussa on linkkejä, mitkä ovat minua auttaneet, ja sähköpostiosoitteeni, jos koet, että haluat laittaa postia, syystä tai miljoonannesta!)

Miksi elämä on vaikeaa?

Ei se ole.

Elämä on elämää, ei se itsessään ole helppoa tai vaikeaa. Se menee minuutti minuutilta, päivä päivältä, vuosikymmen vuosikymmeltä eteenpäin. Se tarjoaa miljoonia mahdollisuuksia ihan mihin vain, riippuen siitä, miten elämää katsot, miten siihen suhtaudut ja millaisia valintoja teet.

Elämä alkaa täysin sattumanvaraisesta hetkestä ja valtaosalla myös päättyy täysin sattumanvaraiseen ajankohtaan ja syyhyn. On paljon asioita, mihin et voi vaikuttaa mutta kuitenkin, jokaisessa hetkessä pystyt tekemään edes jonkinlaisia valintoja.

MUTTA.

Itsensä kanssa eläminen sen sijaan ON ihan HELVETIN vaikeaa. Itsensä ja omien tarkoitusperiensä miettiminen. Oman historiansa läpikäyminen.

Omata herkkyys, tahto ja tilaisuus nähdä mahdolliset luurankonsa ja vinoumansa sekä valmius käydä ne läpi. Peiliin katsominen, näkemänsä hyväksyminen.

Oman hyvinvoinnin ajaminen ja sitä kautta tärkeimpiensä hyvinvoinnin takaaminen. Ikuisen oppimisen tarpeen ymmärtäminen.

Arvojen ja suunnan määrittäminen, unelmien maalailu, haaveiden perään lähteminen ja näiden ikuinen tarkkailu ja uudistaminen.

Aivan valtavan vaikeaa.

Mistä tiedän?

Oi minä tiedän.

Olen kokeillut kaikki ne tavat, miten EI kannata tehdä. Olen jääräpää enkä ole kuunnellut muita JA olen saanut paljon pahoinvointia aikaiseksi. Siispä, usko minua kun sanon, että olen mestari kertomaan muille, miten ei kannattaisi olla ja elää.

Paitsi jos tahtoo vetää kaikki mukaansa jonnekin tosi syvälle.

Olen ollut niin hukassa ja väsynyt, että torkahtelin kesken lounaan tai iltapalan tai vessakäynnin tai saunomisen tai hämmentäessäni puuroa tai kun laskin vettä kanistereihin, hevosille vietäväksi.

Söin karkkia seisten salaa keittiössä iltayhdeksältä, että jaksaisin mennä hoitamaan hevoset. Söin suklaata ja karkkia sohvalla kolme tuntia yli nukkumaanmenon, ja torkuin syödessäni.

Myrkytin perheen ilmapiirin kommunikoimalla lapsille hyvinhyvin kitkerästi ihan vain siksi, että oli niin loppu. Olin väkivaltainen äiti. Ei fyysisesti, mutta henkistä väkivaltaa harjoitin, sekä lapsia kohtaan mutta myös itseäni kohtaan.

Räjähtämällä heidän silmilleen, heittelemällä tavaroita seiniin, herjaamalla lapsiani, murtamalla varpaani potkaistessani sen sohvan jalkaan, lähtiessäni teinin perään.

Minun omat ja myös suuntani askelmerkit niin sekaisin, etten enää muistanut muuta tapaa kommunikoida, en itselleni enkä kenellekään muulle.

Vuosia kuuntelin sydämeni ääntä, mikä täydellisen oikeutetusti huusi minun viettävän päivistäni valtaosan tietokoneen/somen/ hevosten/ kameran kanssa, sen sijaan että olisin antanut aikaani niille, ketä väitän tärkeimmikseni.

Jättäen sen huomiotta.

En edes harkinnut myöntää olevani olevan addiktoitunut facebookiin, jonka kautta sotkin aikatauluni ja myrkytin mieleni.

Vuosia kävelin itseni yli ja nauroin sille. Annoin kehoni huutaa sekä mielipidettään että armoaan, muuttamatta mitään. Tein töitä aurinkolasit päässä, koska migreeni.

Tein töitä vessapaperirulla valmiina odottamassa tallin kulmalla, koska vatsa. Tein töitä pystymättä kääntämään päätäni, koska niska. Jouduin nukkumaan hyvin rajallisissa määrässä asentoja, koska lapajumi ja kädet.

Kävelin etanan vauhtia, koska nuha ja voimattomuus. Söin ISON suklaalevyn puolessa tunnissa ja nauroin, ”Täähän on ihan ku bulimia, ilman oksentelua!” Huoh.

Sille on nimikin, BED, ahmintahäiriö. Ei ehkä asia, mille olisi kannattanut nauraa…

Vuosia ja taas vuosia surin jokaisena päivänä sitä, että ala- ja yläasteen taitteessa olevat lapset joutuivat olemaan paljon yksin, ollessani hevostalliyrittäjä ja ulkona töissä. Enkä kuitenkaan muka-kyennyt muuttamaan omia tekemisiäni.

Ajoin meidät kaikki loppuun, koska en uskaltanut kyseenalaistaa itseäni, päätöksiäni, ratkaisujani. En uskaltanut repäistä itseäni irti siitä, mihin olin itseni kiinnittänyt. En uskaltanut myöntää epäonnistuneeni siinä, minkä kaikki tiesivät epäonnistuvaksi. En uskaltanut nostaa asioita pöydälle.

Mieheni uskalsi. Hän päästi taloudellisen ahdingon mukanaan tuoman löysän hirttosilmukan näkyville ja tietooni, uskalsi vihdoin kertoa ihan tavallista elämäämme rahoittaneen pikavipin summan. 

Minun kehoni uskalsi. Kun ei pienet oireet riittäneet, lykkäsi kehoni minulle vuosien mittaan pahenevia ja piteneviä migreenejä, jolloin kuljin useita päiviä putkeen sellaisessa aivosumussa, ettei mitään järkeä. Ei se aina ollut päänsärkyä, vaan saattoi olla kivuton.

Neljä päivää kestänyt aurallinen migreeni aivosumuineen ja vatsaongelmineen ei välttämättä kuitenkaan ollut yhtään sen helpompi arjessa kuin kipukaan.

Kun silloin tällöin esiintyneet ripuloinnit ja vatsankouristelut eivät muuttaneet ruokavaliossa eikä elämäntavoissa mitään, lykkäsi IBS-vatsani täydellä voimalla koko oirekaartin viikoksi, niin etten juuri mitään pystynyt syömään ja lisäksi kärsin niin kovista kouristeluista, että oksensin niiden takia.

Kuitenkin tärkeimpänä. Tässä hetkessä, kun kaikki on selätetty, voi todeta, että kiitos viisaille teineilleni. Siinä missä minä en uskaltanut lähteä muutoksien perään, lapseni kyllä uskalsivat, ja uskalsivat ISOSTI.

Lapseni pitelivät sitä lapiota, millä totuus minuun mätkittiin. Teini-ikänsä aikana lapset pistivät haisemaan, kaikki kolme, tosin vasta kuopuksien kanssa ymmärsin. Esikoistytär joutui kuohumaan, mutta näkemään, että edelleen pysyin samana.

Kaksospojat, silloin kasiluokalla, he vihdoin saattoivat loppuun sen, minkä tytär aloitti. Sanojensa ja tekojensa kautta pojat sanoittivat pahaa oloaan niin vahvasti, että oppi meni perille asti.

Minä yritin rauhoittaa teiniä, teini luuli, että olin kuristamassa. Tämän myötä teini laittoi viestiä perhetyöntekijällemme, joka soitti hätäkeskukseen. Sieltä tulivat eräänä sunnuntaina sosiaali- ja kriisipäivystyksen kiltit tädit tarkistamaan tilanteen.

Että uskaltaako lapsien antaa asua väsyneen, kiukkuisen, mahdollisesti aggressiivisen ja mahdollisesti väkivaltaisen äitinsä kanssa.

Tuo oli jo niin kova lapionisku silmien väliin, että tiputti moneksi tunniksi polvilleen. Ihan konkreettisesti. Ja tuosta seuraavana päivänä tuli viimeinen isku tähän otsaan, kun pojat ilmoittivat meille tutuksi tulleille, perhettämme jo muutaman vuoden isosti auttaneille lastensuojelun tädeille, ”En halua asua kotona, koska ahdistaa liikaa.”.

Se tiputti, viikoiksi. Voin kertoa, kuinka saatanan raskasta on katsoa itseään peilistä ja todeta että vituikshan se meni ja ihan helvetin lujaa.

Silloin elämä oli raskasta. Mutta sitten taas ei.

Ei se ollut elämä, mikä oli raskasta, vaan se pudotus sieltä, missä luuli olevansa. Tiputus siitä mitä oli luullut olevansa. KAIKKI räjähti ilmaan siinä vaiheessa, kun pojat olivat tyytyväisiä muuttaessaan lastenkotiin.

Ja toisaalta, mieti! Mitä kaikki vanhemmat toivovat osaavansa lapsilleen opettaa? Itsenäistymistä, omilla aivoilla ajattelua, omilla jaloillaan seisomista. Eikö?!

JOS tuossa hetkessä olisi pystynyt katsomaan yli itsesäälinsä ja itseinhonsa ja raivon itseään kohti, olisi voinut olla ylpeä. Noissa hetkissä lapset olivat huomattavasti rohkeampia, vahvempia, viisaampia ja taitavampia kuin mitä ainakin tämä äiti oli.

(Sittemmin olen kehunut, ja tulen jatkossakin kehumaan poikia siitä, kuinka huikean rohkeita he olivat, pystyivät paljon enempään kuin minä.)

Raskasta, oli, kyllä, mutta jo alkoivat tämän äidin asenne, ajatukset, tavat ja toiminta muuttua.

KAIKKI lähti parempaan siitä, kun lapset vihdoin saivat tämän äidin ymmärtämään mitä olivat yrittäneet jo vuosia sanoa. Siksipä väitän, että ihminen tarvitsee vastoinkäymisiä.

Väitän myös, että ihminen voi aikaansaada hirvittävän paljon vaikeuksia läheisilleen, jos ei koskaan kyseenalaista itseään, tapojaan, asenteitaan, kasvatusperiaatteitaan, valintojaan.

Raskaiden hetkien ja elämänvaiheiden kautta löytyy se ilo ja nauru ja riemu ja huumori ja rakkaus elämään. Mitään en antaisi pois omasta historiastani enkä perheemme historiasta (muut voivat toki olla aivan eri mieltä…).

Kaiken tahdon siellä olevan olemassa, elettyinä ja läpikäytyinä. Kaikista niistä on otettu muistot sydämeen ja voima talteen.

Jos lasten kanssa ei olisi oltu pahimman edessä, emme olisi nyt perheenä näin vahvoja, eikä meistä kukaan olisi kasvanut ihmisenä. Lapsemme eivät olisi noin kykeneväisiä, pärjääväisiä, itsenäisiä ja uskaliaita.

Kun minä heitä silloin tietämättäni hakkasin maanrakoon, en millään jaksa uskoa, että kukaan muukaan noita kolmea koskaan saa alistettua tai nujerrettua tai kulkemaan mitenkään muuten kuin pystyssä päin.

Jos minun ei lasten tilanteen takia olisi ollut pakkopakko muuttua, en olisi löytänyt itseäni. En olisi joutunut ymmärtämään erityisherkkyyteni tuomia tilanteita ja vaatimuksia, mitkä saivat ymmärtämään, miksi olen työntekijänä tällainen. Nuo ymmärrykset ja vaatimukset muokkasivat yritykseni suuntaa.

En olisi muutenkaan ymmärtänyt tätä maanantaityyppistä kehoani ja psyykeäni saati niitä piirteitä, mitkä aina olivat mustanneet kaikkea, ymmärtämättäni.

Aikani silloin, ja toisinaan vieläkin, tangoilen noiden omien luurankojeni kanssa, mutta luulisin, että alkavat tanssini niiden kanssa olla jo lopuillaan, ja niiden antama voima minussa.

Jos ei minua olisi työnnetty selkää seinää vasten tai jos ei kehoni olisi ollut fiksumpi kuin järkeni, en olisi päässyt tähän pisteeseen, missä vihdoin ymmärrän sen, kuinka järisyttävän suuressa osassa riittävän hyvät ja pitkät yöunet ovat.

Vihdoin syön siten, miten vatsani toivoisi, ja voi parhaiten, ja mikä on hoikistanut minut kuntoon, minkä keveyttä rakastan. Hyvinvointi edellä mennessäni, keskittymättä herkkuihin tai facebookiin, olen päässyt irti sekä syömishäiriöstä, herkkujen mättämisestä ja myös vaurioittavasta someaddiktiosta.

Kun on ihan oikeasti tosi syvien juttujen äärellä, ymmärtää paremmin. Itseään, tärkeimpiään, valintojaan, arkea, pieniä hetkiä ja niiden sisältämiä suuria tunteita. Huumoria. Kaikkea.

”I have not failed.

I’ve just found 10 000 ways that

won’t work.”

(Thomas A. Edison)

Rakkaudella

Minna (minna at paivakummunminna.com)

Kaikista niistä tavoista, miten äiti voi olla väkivaltainen, löytyy lisää tietoa. Tämä sivusto ja heidän kauttaan saamani keskusteluapu avasi KAIKEN silmieni eteen, ja auttoi viimeinkin ymmärtämään https://www.naisenvakivalta.fi/

Lisää väkivaltaisesta äidistä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/01/29/hapea-estaa-aiteja-puhumasta-lapseen-kohdistuvasta-vakivallasta-kukaan-ei

Syömishäiriöt: https://www.syomishairiokeskus.fi/uusi/mita-syomishairiot-ovat/ahmintahairio-bed/

IBS-vatsa eli ärtyvän suolen oireyhtymä https://www.tervevatsa.fi/ibs-aertyvae-suoli/

Mainittakoon, että hevostalliyritykseni viimeisistä ajoista on jo tehty oma postauksensa, (tästä postaukseen!).


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s