Irti oravanpyörästä?

Oravanpyörästä oravanpyörään eli tarina maaseudulla elämisestä ja juurista.

Ai että muistan äitini ilmeen, kun hän tuli sanomaan uudesta vuotokohdasta. Kysyin että missä, kertoi että kuistilla. ”Aa ei se ole paha, siinä on se kattopeltien liitoskohta, se ei haittaa! Vesi pääsee siitä välistä puskemaan läpi, varsinkin kun sataa ja viistosti. Esteri päästelee nyt aika täysillä!!”.

Hiukan katsoi äitimuori pitkään minua, vastaleivottua maalaistalon omistajaa. Etenkin kun ämpäreitä ja pyyhkeitä oli jo seitsemässä eri kohdassa.

Mutta tuli sitä vettäkin, voi kiesus, ei ihme, että se puski sisälle hormin vierustaa, ja peltien väleistä, kohdasta jos toisestakin. Maalle muutostamme oli kolme päivää ja sitten tuli tämä lauantai, Jasminin päivä.

Aamupäivällä tuli ukkonen lounaasta, vähän salaa, keskityimme niin mansikoiden siivoamiseen, äidin ja siskoni kanssa.

Ulko-oven tajusin kiskaista siinä vaiheessa kiinni, kun vinoon satava vesi oli kastellut puolet kuistin lattiasta. Siitä ei mennytkään kauaa, kun salaman ja jyrinän välinen lasku ylsi vain kuuteen asti. Neljään. Yhteen.

Illalla tuli idästä. Sitä teki ulkohommia isännän kanssa, katseli aina vaan tummenevaa taivasta, mietti että joko kohta lapset tulisivat kylän uimarannalta, minne pyöräillen menivät. Ei sinne pitkä matka ollut, mutta se tasaisen siniharmaa pilvimassa ja taukoamaton jyrinä.

Tiedätkö ne hetket, kun alkaa paniikki ja pelko kuristaa?

Isäntä lähti hakemaan. Taisivat salamat jo näkyä ihan selvinä, kun kotiin pääsivät.

Kova ukkonen se oli. Napsautti salama hormiin. Siinä kun kävelin yläkertaan ja mietin, palaako siellä, vai puuttuuko pala kattoa, vai onko pallosalama, vai mikä.

Siinä sitä pohti, että nyt taisi löytyä ensimmäinen huono asia maalle muutosta, tai tästä paikasta. Että kannattiko sitä kiskaista perheensä “irti oravanpyörästä?”

Ukkoset. Aika äkäisiä olivat, verrattuna espoolaislähiön ukkosiin. Sitä tuli ukkonen liki, syliin. Kirjaimellisestikin. Ilmeisesti tuo napsahdus hormissa tuli siitä, kun salama iski naapurissa olevaan kyläkouluun. Rikkoi tietokoneet.

Sitä tunsi olonsa aika pieneksi, kovan ukkosen ja itsensä välissä ei ollut kuin yksi seinä. Ulos kun katsoi, oli paljon, mikä pääsi taipumaan ja vääntymään ukkospuuskien mukana, häviämään rankkasateen taakse.

Aika erilaista, kuin kerrostalossa, mistä ikkunasta näkyi vain muutamia puita, mitä suojasivat korkeat kerrostalot.

Olemme onneksemme ymmärtäneet, että tässä meidän kohdalla on maastossa jotain kummaa. Ukkoset eivät tähän päälle tule kuin vain hyvin harvoin (sangen jännä tuuri siis, nuo Jasminin päivän kaksi päälle tullutta ukkosta…). Paikalliset sateet myös kiertävät tämän alueen (muualta tulevat voivat kyllä tähän tulla).

Mieluusti sinulle avaisin tätä eloamme täällä, Päiväkummun tilalla Jokioisilla, missä olemme yhdeksän vuotta asuneet. Niin kovin useasti kaupunkilaiset huokailevat ihastuneina, ”ai te muutitte maaseudun rauhaan?! Irti oravanpyörästä siis!! Oih!”

Noin ihan tositosi kärjistetysti voisi todeta, että kyllä, niin teimme. Irrottauduimme oravanpyörästä, päästäksemme toiseen.

Maaseudun rauha, se ehdottomasti pitääkin paikkansa.

Mutta ”halusit tai et”-työllistäviä tekijöitä oli roimasti enemmän. Ehkä juuri sen verran, että niillä kuittasi vapaa-ajan harrastamisen ja vapaat illat ja laiskat viikonloppuaamut ja extempore-ajatukset lyhyestä lomasta.

Puulämmitteinen talo ja iso piha. Oma pitkähkö hiekkatie. Talo, aitta ja navetta.

Näiden lisäksi oli itse valittuja, työllistäviä tekijöitä juuri sen verran, että niillä kuittasi loputkin ajatukset vapaasta ”mennään miten ja milloin halutaan”-elämästä. Mies on töissä stadissa ja etenkin loppuvuoden ajan poissa vähintään puolet viikosta. Minä olen yrittäjä. On kissoja, koiria ja poneja. Kaksosten koulukyyditys on meidän vastuulla.

Myönnän, kyllä, nämä viimeisimmät, itse valitut, ovat ne raskaimmat ja eniten sitouttavat; ei niinkään tuo maalla asuminen itsessään.

Elämä kerrostalossa on helppoa. Lämpö, sähkö ja vesi rullaavat sinusta huolimatta. Jos joku mättää, voi soittaa huoltomiehelle, tai isännöitsijälle. Oman kodin helppous ja miellyttävyys ovat kiinni tasan sinusta itsestäsi ja lähinnä sisustuksesta.

Eläminen maalaistalossa, luonnon keskellä? Sen toimivuus, helppous ja mukavuus on kiinni tasan just omasta ajastasi, jaksamisestasi ja voimistasi (ja toki myös lompakon paksuudesta).

Jos et tee polttopuita (tai tilaa niitä), et lämmitä. Jos et kanna puita sisään, ei ole millä lämmittää. Jos et lämmitä tai et sulje peltejä oikeaan aikaan lämmittämisen jälkeen, kylmenee talo. Kesähelteillä aivan ykkösparas juttu, kosteilla ja kylmillä syksyn säillä, saati talven pakkasilla, no, vähän tulee kylmä.

Jos puu kaatuu omalle tielle, jos kattoon tulee reikä, jos vesiputki jäätyy, ei ole ketään kelle soittaa (tai siis on, jos on varaa maksaa). Parempi vaan kääriä hihat ja ryhtyä hommiin. Riippumatta siitä, mitä olit ajatellut tekeväsi juuri sinä päivänä.

Ennalta-arvattavuus ja elämän rutiinit lisääntyvät, kun kaikki on tehtävä ja suht samaan aikaan, joka päivä, ympäri vuoden, riippumatta siitä onko perusmaanantai vai juhannuspäivä tai jouluaatto.

Toisaalta myös ennalta-arvaamattomuus lisääntyy ja yleensä täysin itsestäsi ja omista valinnoistasi riippumattomista syistä. Et voi ennustaa ukkosmyrskyjä, lumimyräköitä, tulevan syksyn lämpötiloja ja sitä, ovatko kylätiet kuinka usein jäätikköä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Mutta.

Jos vähän vähemmän kärjistää, voi todeta, että hyvä täällä maalla on ihmisen olla. Paras. Hartaasti toivon, etten täältä enää lähde minnekään muualle kuin vain tuhkana omille pelloille, toivottavasti ihan vasta tosi pitkän ajan päästä.

Paljon vähemmän täällä on vapaa-aikaa, muttei minkäänlaista tarvetta matkata minnekään, harrastamaan jotain. Ihan vaan voi valita jotain mitä pitäisi tehdä kotona tai ulkona tai metsässä, niin jo niillä kattaa monet harrastuksetkin.

Itse tekemisen myötä on myös paljon paremmat yöunet. Ei tarvitse illalla pohtia unta, hyvä kun ehtii makuuasentoon, on jo nukkumatin matkassa.

Osin parempien yöunien takia on paljon vähemmän aikaa tai tarvetta tipahdella oman mielen synkkyyksiin, ihan tavallisessa arjessa kun on ihan riittämiin mietittävää ja huolehdittavaa, ilman ylimääräisiä mörköjä.

Muttamutta. Mitäköhän sinä edes haluaisit kuulla? Mennään syvemmälle.

Otetaanko ensin vittumaisimmat?

Viesti jumppareilleni: ”Joo no tänään ei valitettavasti voida jumpata, tuijotan nyt tätä meidän tietämme. On aivan tukossa, en edes tiedä miltä nuo loput kymmenet metrit näyttävät. Olen tehnyt hommia jo kaksi tuntia mutta edelleen, autoni ja kylätien välissä on paikoitellen minua sääreen asti ulottuva lumimuuri. Pahoitteluni!”

Lunta sataa monta päivää putkeen, juuri silloin, kun isäntä on töissä eikä yksinkertaisesti ole varaa maksaa jollekin, joka ajaisi tien. Selkä jo vahvasti kipeänä, kova nuha päällä, siinähän sitten kolaat tietä siistiksi lumesta, että pääsisit joku päivä kauppaan.

Kyllä sitä tuntee elävänsä, olevansa nainen parhaassa iässään.

”Äkkiä, sähköt pois pääkatkaisijasta, toi ukkonen on ennenkin tehnyt niin, että se tökkäisee tuohon lähelle!! En halua, että koneet rikkoutuvat, niin kuin silloin koululla tuossa naapurissa teki!”

Unohdat suunnitella päivän etukäteen ja olet koko päivän töissä muualla. Jos olet ainoa aikuinen etkä lämmitä, ei ole lämpöä. Väsyneenä ja nälkäisenä, viileässä talossa, vaihtoehtosi silloin ovat joko alkaa lämmittää, jolloin nukkumaanmenoaika venyy jo tulevan vuorokauden puolelle (koska peltejähän ei voi heti sulkea).

Tai ihan vain mennä nukkumaan, odottaen aamuista pirtsakkaa, normaalia aiempaa herätystä, että ehtii lämmittää, ennen muita hommia.

(Yleensä syön ensimmäisenä, se auttaa funtsailemaan loput vaihtoehdot. Mikä yleensä on nukkumaanmeno, kaikki kun on helpompaa aamuisin…)

Yksi pönttöuuneistamme oli aika hankala (ennen kuin nokikolari ties kuin monen vuoden jälkeen löysi ”hei täällä on täällä sivulla ollut tällainen pieni kivenmurikka täällä, ei ihme, jos ei ole kunnolla vetänyt!!”).

Alakerran pikkukammarin pönttöuuni ei vetänyt kunnolla. Pahimmillaan se siis työnsi kaikki savut sisälle. Se ei oikein syttynyt muttei myöskään sammunut. Savutti koko sen ajan kuin se kytikin, niin että yläkerran savuhälyttimet alkoivat huutaa.

Sen pahimman savutuskerran muistan. Menin suoraan sen savun keskeltä ohjaamaan jumppaani. Huomasin, kun jumpparit haistelivat. ”Ai se olit sinä, luulin että savunhaju tuli ulkoa!!”

Jep, minähän se.

Pidän kyllä ihan tosi kovin nuotion, savun tuoksusta. Vaeltamassa, tai makkaranuotiolla.

En meidän koko talossa. Savun tuoksu säilyy yllättävän kauan talossa, vaatteissa, minussa.

Ensimmäisinä vuosina, ennen kuin ymmärsimme pakkasen vaikutuksen kylmällä vintillä kulkeviin vesiputkiimme (kuka neropatti ne sinne edes on vetänyt, kun olisi voinut vetää ne talon asutun ja lämpimän puolen kautta?!), sai jännittää pamahtaako jäätynyt vesiputki rikkoen putken, vai sulaako se ihan nätisti, kun sitä föönillä lämmittää.

Olivatkin muuten ainoat kerrat, kun olen fööniä täällä maalla asuessa käyttänyt.

Talven säät? Oi jäätiköt, niistä olen jo aiemminkin kirjoittanut. Onneksi ei enää ole bambeina luistelevia varsoja, nyt on vain muutama poni, ketkä ymmärtävät asetella jalkansa ajatuksella, yksi kerrallaan, hitaasti.

Mutta nuo autotiet. Toisinaan jätän teinit koulusta pois. Isäntä kyllä uskaltaa mutta minä en.  En vaan yksinkertaisesti uskalla lähteä ajamaan (koska jos ajan ojaan, menee siinä aikaa, ja kaikki hommat siirtyvät myöhempään ajankohtaan, jossa olisi jo jotain muutakin tekemistä).

Koska kaikki mahdollinen kalusto on siivoamassa valtateitä ja pääväyliä, aika hissukseen ne tänne syrjäseuduille ehtivät. Niillä jääteillä autoon ei ole mitään kontrollia, ei edes neljänkympin huimassa vauhdissa.

Onneksi on tähän asti voinut valita fiksuimman vaihtoehdon, jolloin auto ei liiku milliäkään. Se opetti, se yksi kerta, kun isäntä oman tien kaarteessa vetäisi auton ulos, ison kiven päälle. Tai kun minä, kääntyessäni kylätieltä omalle tielle, liu’uin viidentoista kilometrin vauhdissa ojaan.

Isännän vetäisy tuli jonkin verran hintavaksi, minun vetäisyni vain vitutti niin helvetin armottomasti.

Kesäkuu on ihan hullu. Valoa riittää niin valtavasti, ettei ulkotöitä malttaisi lopettaa. Aamulla on mukava aloittaa hommat ajoissa, illalla niitä pystyy jatkamaan puoleenyöhön saakka.

Tuohon kun sitten vielä yhdistät auringonnousut, mitä usva-aamuina on melkein pakko kuvata, jäävät yöunet niin lyhyiksi, että sitä melkein välillä toivoo niitä juhannustyyppisiä ilmoja, kun vettä tai räntää sataa. Tutkitustikaan kukaan ei voi kuukautta paahtaa alle kuuden tunnin unilla (ei ainakaan ilman jonkinlaisia seurauksia).

Kesäkuu on myös polttopuiden teon deadline. Vanha kansa on ollut fiksuna sanoessaan, että juhannukseen mennessä tehty puu kuivuu. Sen jälkeen alkaa vain mädäntyä. Pitää paikkansa. Toki polttopuiden teko aloitetaan jo helmikuussa, maaliskuussa viimeistään.

Sitä on siis turha toivoa, että isäntä ehtisi keväällä ja alkukesästä juuri mitään muuta tekemään.

Heinäkuu? Jos on helteisiä säitä, ovat ainoat siedettävät ulkotyöajat aamukuudesta yhteentoista ja illalla noin seitsemästä iltakymmeneen. Kuumuus on ihan okei, mutta se kostea helle itsessään jo hidastaa työntekoa, tekee jaksamisen kropalle ja kopalla paljon raskaammaksi.

Työnteko tropiikkityyppisessä saa aikaan vain sellaisen kestonihkeän olon JA alati pitenevän tatin otsaan.

Mätäkuun pienet mustat kärpäset, nepä ne. Silmät, suu, korvat, täynnä kärpäsiä.

Oi mikä ilo tehdä töitään.

Sen tähden, toisinaan, meinaa hirttää kiinni, kun hellettä ylistetään. Helppoa se on huudella sieltä uimarannoilta, kun ei tarvitse jaksaa tehdä fyysisiä töitä ja varsinkaan kun ei tarvitse katsella eläinten ahdinkoa.

Ponit ovat tuskissaan kaikkien paarmojen kärpäsien ja minkälie syödessä ja purressa joka puolelta. Hevosille tarkoitettujen ”tämä toimii jopa kaksi viikkoa!!!”-ötökkämyrkkyjen teho kestää maksimissaan kaksi tuntia mutta tekee aikamoisen loven talouteen.

Kissat läähättävät sisälle tullessaan ja aina on pelko niiden kuivumisesta (kissojen hoitaminen kun on niin helppoa…). Koira kaivautuu niin syvälle hiekkaiseen kuoppaansa kuin vain pääsee.

Yritän kuitenkin ajatella niin, että jokainen viettäköön helteensä kuten tahtoo. Jos joku ei tiedä, kuinka helvetin raskasta työnteko helteessä on, niin hänen etunsahan se vain on, mikä minä hänen helleiloitteluaan olen loitsuamaan.

Helteissä on myös ongelma, että ne tuppaavat kuivattamaan kaiken. Siinä vaiheessa, kun laidunruohoni vain ritisee jalkojen alla, ja paljaat maa-alueet halkeilevat kuin pahin autiomaa, sitä ihan tosi kovasti toivoisi sadetta.

Ja siten on täysin vastakkaista mieltä, kun valtaosa muista. Mikä sekin meinaa välillä hiukan kiristää, että onko sitä joku oikeasti niin luonnosta vieraantunut, ettei ymmärrä veden tärkeyttä?!

(Sitten taas muistan hengittää ja vetäytyä somen hellettä riemuitsevasta maailmasta, sitten helpottaa päänkiristykseni.)

Luojan kiitos meillä ei ole viljeltävää peltoa tai ruokittavia kantturoita. En ymmärrä, miten he pysyvät täyspäisinä, nykysäät kun ovat niin kovin arvaamattomia ja myös hyvin armottomia.

Joko riittivät nämä, vittumaiset? Päästäänkö nyt parhaisiin puoliin?

Taivas. Pilvet. Hiljaisuus. Tila. Rauha. Luonto. Oma.

Voi aamusaunasta jäähyillessään käydä antamassa talliin heinää ja vettä, kylpytakissaan.

Nariseva talo, jonka ovet eivät koskaan mene kunnolla kiinni, paitsi yhtenä päivänä vuodessa, kun kaikki osaset ovat liikahdelleet toisiinsa nähden sopivasti. Silloin sitä kääntyy katsomaan kauniisti kiinni mennyttä ovea, ”mitä ihmettä??”.

Tulen ääni ja tuoksu pönttöuuneissa, puuhellasta nopeasti tuleva lämpö, leivinuuni mikä levittää lämpöä kaikkiin ympärillään oleviin huoneisiin muutaman päivän ajan.

Mahdollisuus olla täällä omassa rauhassaan, kädenmitan päässä muusta maailmasta.

Valosaasteettomuus. Mahdollisuus nähdä elosalamat, tähdenlennot, revontulet ja ihan tajuttomat tähtitaivaat.

Kuutamo ja huikea täysikuun valo, mitä en ikinäkoskaanmilloinkaan väsy ihailemaan.

Eläimet, erityisesti kissat, ja se määrä voimaa, naurua ja läheisyyttä ja lohtua, mitä niistä saa. Ponit. Koira.

Valokuvaajana tunnen suurta riemua (ja pientä nolostumista) siitä, kuinka helpoksi olen onnistunut järjestämään aamu-usvaisten hevosmaisemakuvien ottamisen. Ei tarvitse kuin vain astua ovesta ulos, kävellä pienen matkaa ja siinä.

Täydellisyys. Alkukesästä linnut ja kaikki kukkivat kukat. Loppukesän täydellinen hiljaisuus.

Joka kerta, joka päivä, kun näen takapihan leikatun nurmikon, keltaisen talomme, ehkä yhden kissan ikkunalaudalla istuksimassa. Onnen läikähdys, ”meidän oma!”

Taivas, ja mahdollisuus nähdä se joka suuntaan. Pilvet, niitä en ikinä väsy ihailemasta, tai olemasta oman elämäni pekkapouta (mies kyllä voi olla eri mieltä tästä, kuinka mielenkiintoista on kuunnella kun yritän olla meteorologina…).

Aiemmin oli marras-joulukuu raskasta aikaa. Pimeys söi. Nykyään siinä näkee jo hiukan pientä kauneutta, silloin kun voi vetäytyä kuoreensa, pyrkiä kestämään myrskyt ja vaikeat säät.

Saan aivan valtavasti voimaa siitä, kun ajattelen lehtipuita. Syksyn ja talven ne ovat riivittyjä, alastomia, mutta tiukasti pysyvät maassa kiinni, herätäkseen keväällä henkiin, uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Loppusyksy ja alkutalvi on vain tavallisen arjen pyörittämistä, mitään ylimääräistä ei silloin tarvitse tehdä. Vasta lopputalvesta alkavat hiljalleen ylimääräiset hommat rullata, kiihtyvällä vauhdilla kohti kesää.

Se ylpeys, riemu, kropan kolotus ja väsymys, kun saa jonkun homman tai projektin valmiiksi. Halkopinot, uusi vanhoista laudoista tehty työpöytä, ison tilan siivous, terassin lakkaus, puiden siirtely, tallin pesu, katon puhdistaminen, seinän rakentaminen.

Sitä tahtoo moneen kertaan kävellä ohi, nauttia ”minä itse tein tuon!”-tunteesta.

Kokemuksesta tiedän, että kerrostaloihmisenä voit tipahtaa kyydistä mutta ympäröivä maailma pitää huolen, että homma silti rullaa. Koko ajan, riippumatta siitä, oletko kunnossa vai et, teetkö itse mitään sen eteen, pysyt siinä keskikohdassa, matkassa, kyydissä.

Maaseudulla?

Saat alun, keskikohdan ja lopun. Itse ne haaveilet, mietit ja suunnittelet. Itse ne toteutat. Itse ne saatat loppuun, itse olet niistä vastuussa. Itse saat nauttia työsi tuloksista.

Itse luot, alusta keskikohdan kautta loppuun. Olemattomasta kouriintuntuvaksi, nollasta valmiiksi.

Siedät kehon kivut ja kolotukset, tiedät että niitä tarvitaan, ne kasvattavat.

Ymmärrät ja annat armoa itsellesi, mielen väsymykselle, kiukulle ja uupumiselle, opit tuntemaan rajasi, vastaamaan ”mitenkä meni noin niinku omasta mielestäsi?”-pohdinnoillesi.

(Jos et tätä heti opi, jossain ”Siperia opettaa!”-tyyppisessä vaiheessa kyllä, ehkä.)

Opit tulemaan toimeen vastoinkäymisten kanssa, ne eivät heitä sinua pois siitä omastasi, tyystin keikauta raiteiltaan.

Kestät sään ja eri vuodenaikojen tuomat haastavuudet. Hyväksyt meneväsi luonnon ehdoilla, eikä mieleesi edes tulisi yrittää saada luontoa menemään sinun ehdoillasi.

Maaseudulla, luonnon keskellä asuessasi olet osa luonnon kiertokulkua, osan vuodenaikojen vaihtelua. Sinä pysyt siinä kiinni, tiukasti, olet yksi puu muiden joukossa.

Olet saanut kunnian kasvattaa vahvat juuret.

Rakkaudella

Minna

 

Muutama viimeisimmistä postauksistani sivuaa tätä aihetta:

Muutto maaseudulle

Kuusi syytä miksi epäonnistuin talliyrittäjänä

 

 

 

 

 

 


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s