Muutto maaseudulle

Tila numero 18 eli tarina maatilan etsimisestä, oman paikkansa löytämisestä ja elämästä.

Verkkokellarit, kerrostaloissa. Tiedätkö ne? Ne, mihin viemme kaikki tavarat, mitä ei tarvitse nyt, mutta ehkä joskus, harvemmin ei. Ja mitä ei saa koskaan siivottua.

Yksi kiinteistövälittäjä, yksi puhelu, paljon adrenaliinia. Se riittää. ”No ei me edes ajateltu sitä teidän tarjoustanne, se oli niin paljon huonompi kuin muut lukuisat tarjoukset ja tuo Salon seutu kuitenkin on erittäin suosittua.”

Se olisi halunnut sanoa ”säälittävä ja aikaamme tuhlaava”. Valitsi diplomaattisemmat sanat. Äänensävyään ei kuitenkaan vaivautunut verhoilemaan vilpittömäksi.

No, tulipahan siisti kellari, kun sinne raivonsa survoi (eipä sinne juuri mitään sitten jäänytkään, sinne kellariin).

Totta kyllä, olihan tarjouksemme kymmeniätuhansia euroja pienempi kuin hintapyyntö, mutta niinhän se menee. Ilmaa on niin tarjouksen, toteutuvan hinnan kuin hintapyynnönkin välissä.

Niissä samoissa väleissä on tilaa haaveiden ja tarpeiden ja toiveiden melskata ja vääntää kättä. Ja koska unelmat voivat olla minkä vain arvoisia, kokeilevat kaikki osapuolet kepillä jäätä.

Uskaliaampi ja röyhkeämpi voittaa. Se, mitä tuosta salolaisesta maatilasta pyydettiin, ei ollut totuus, niin kuin ei ollut siellä Urjalassakaan.

Urjalan myyjä oli ahne, tai typerä, tai tykkäsi omistaa autiotilan, mikä ennen pitkään vajoaisi taas osaksi maata. Iso piharakennus, siitä ei tiennyt ehtiikö se sortua ennen kaatumistaan vai kaatua ennen sortumistaan (kumpi sitten olikaan, oli ajankohta hyvin likellä).

Urjalan paikan hintapyyntö oli 170tuhatta. Tarjosimme muistaakseni 145tuhatta. Myyjän vastatarjous oli 165tuhatta, mikä oli utopistinen. Vai naurettava? Röyhkeä?

Tilalla kyllä oli arvokas ja suht suuri kuusimetsä, minkä kaatamisesta varmasti olisi saanut kymmeniätuhansia euroja (olettaen että puut olisivat olleet tukkikelpoisia, eikä sienen runtelemia tai yli-ikäisiä lahopuita). Talon arvo oli ehkä niukin naukin kolmannes hinnasta.

Urjalan paikkaan tutustuessamme keväällä 2011, olimme saaneet jo myytyä espoolaisen kerrostalokolmiomme, minkä myös välittäjälle kerroimme. Rahat olisivat olleet heti siirrettävissä myyjän tilille.

Ei kelvannut tarjoamamme summa.

Selvä. Pitäkää autiotilanne ja lahoava metsänne. Perkele.

Olimme Urjalaa edeltävänä päivänä käyneet katsomassa Päiväkummun tilaa Jokioisilla. Välittäjä täydellä ammattitaidollaan nostatti paikkaa, ”lukuisia ostajaehdokkaita, upea paikka, harvoin tulee myyntiin, menee varmaan tosi nopeasti joten tarjoukset otetaan kello sejase alkaen” ja niin edelleen.

Puhujantaidot olivat naisella hallussa, varmasti saisi myytyä järvivettä suomalaisille. Tosin puheillaan oletetusta tarjouksien tulvasta aikaansai sen, ettemme edes jaksaneet lähteä kilpajuoksuun, vaan teimme tarjouksemme Urjalaan.

Mutta tuo karma. Se on kyllä mainio narttu, toisinaan.

Sain peräkkäin kaksi puhelua, kahdelta eri välittäjältä ”Juu hei täältä Urjalasta soittelen, myyjä tosiaan teki vastatarjouksen eli 165tuhatta, haluaisitteko tehdä vastatarjouksen vastatarjouksen?” (joo ei kiitos, hyvää jatkoa teille vaan).

Heti siihen perään ”Niin hei vaan täältä Jokioisilta soitan, kun näytössä kävitte, ette sitten jättäneetkään mitään tarjousta? Juu ei meille tullut yhtäkään tarjousta. No hyvä, laita tulemaan, niin katsellaan sen jälkeen!”

Se oli siinä.

Silloin kun haaveissa oli muutto maaseudulle ja oma maatila, en tiennyt, että jokaisella tilalla on oma nimi. Minusta on aivan huisaa asua paikassa, millä on oma nimi. Päiväkumpu, Jokioisilla.

Täällä silloin ensimmäisellä kerralla ihastelimme pihapiiriä, tupaa, leivinuunia, pönttöuuneja, hassuja vihreitä portaita yläkertaan, valtavaa vinttiä mikä antoi mahdollisuudet vaikka minkälaisen tilan tai huoneen rakentamiseen.

(Sitten kun lotossa voittaisi. Toistaiseksi siellä voisi vain järjestää hyvän kirpputorin, tavaraa piisaa.)

Silloin näytössä kakistelimme sisäsaunalle, sähkökiukaalle. Muovimatoille. Navetalle mikä oli kaunis ulkopuolelta, mutta sisältä aivan joikkelissa.

En minä enää kakistele sisäsaunalle, varsinkin kun vaihdoimme sinne puukiukaan. Tiedän, että saunomisen tuoma kosteus ei ole hyväksi vanhalle talolle, mutta oi, ne löylyt!

Olohuoneen muovimatto ja melkein samaa sävyä oleva TV-tuoli, hienoja ovat olleet, vuosikymmeniä sitten. Niin ja pieni kristallikruunu.

Mikä sisustuksellinen jalokivi!

Muovimatto ei ole hyvästä. Mutta tietoisuus siitä, kuinka kallis ja valtava remontti lattioiden aukaiseminen on, auttaa kyllä siitä tykkäämään. Ja se isännän tuoli, se on luvattoman hyvä lueskelupaikka (kunhan siirtää Sulevi-kissan muualle nukkumaan).

Kristallikruunu on hilpeä. Sitä oli myös mukava harjata puhtaaksi, pojan kanssa, yhtenä jouluna. Ottaa kristalli kerrallaan irti, pestä ja kuivata. Ei ollut lampusta kysymys, tietenkään, vaan yhdessäolosta ja läsnä olemisesta.

Jos yksittäinen esine pystyy tarjoamaan laatuaikaa perheenjäsenille, on se paikkansa ansainnut. Siinä okransinappisen muovimattolattian yläpuolella…

Päiväkumpuun, tilalle numero kahdeksantoista, muutimme 4. heinäkuuta 2011.

Vuosiin ennen sitä mahtui paljon tiloja katsottavaksi, paljon tunteita kestettäväksi, PALJON yritteliäisyyttä minulta, ”Kato ny miten hyvällä paikalla tämä on, hintapyyntö on satakahekskyttonnia!” ja päättäväistä tosiasioissa pitäytymistä mieheltäni, ”Menee yli budjettimme. Ei käy.”.

Paikkoja, olihan niitä.

Paikka Salossa, minkä välittäjä aikaansai alussa kuvailemani kellarinsiivousraivon. Tilalla oli paljon katsojia. Valtaisa yksi iso huone, muutama pieni. Kumpuileva tila, pieni talli. Mielenkiintoisen värinen talo.

Eteläisissä (”ajattele miten hyvä paikka, lähellä Hämeenlinnaa!”) pieni tila, jossa oli kahden hevosen toimiva talli mutta talo, missä oli vain yksi valmiiksi remontoitu huone, muut olivat hävityksen kauhistus.

Hämeessä mies ja sairas vaimo, kaunis talo, kolmikerroksinen. Lapsemme muistavat koiran siinä pihalla. Kiltti se oli, se koira.

Lähellä Kimolan kanavaa. Talo oli nahistelevan perikunnan takia ollut liian kauan tyhjänä, se oli jo autiotalo. Eivät vanhat talot kestä ilman ihmistä, ne on tarkoitettu päivittäiseen uunien lämmitykseen, siihen että oma ihminen hoitaa ja hoivaa taloa. Pitää lämpimänä, rapsuttelee ja huoltaa.

Tila, jonka vieressä oli kumpuileva pelto, metsäinen kallio vieressä mutta hiekkatie talon takana. Kallis, koska Karkkila.

Se yksi iso valkoinen talo Kouvolassa. Sieniviljelmä navetassa, vintti missä oli tavaraa vähintään viiden kirpputorin perustamiseen. Tila, jossa oli kovasti yritteliäisyyttä joka puolella, levällään.

Urjala, se mikä toi meidät Päiväkumpuun. Talossa oli kyseenalaiset vesivedot yläkertaan, osassa huoneista kokolattiamatto ja säälittävä keittiöntynkä alakerrassa.

Iittala. Tykkäsin paikasta tosi paljon, kumpuileva rauhallinen peltomaisema, harjualue siellä takana. Pieni talo, ei maalaistalo mutta nätti, hyvin pidetty. Lapset tykkäsivät polkuautosta. Aitan päädyssä oli isännän tupakan kyllästämä verstashuone. Keltaiset seinät, haisi kuin helvetti.

Tämä Iittala taisi olla se kolmas, mistä teimme tarjouksemme. Salo vitutti, Urjala vitutti, tämä vain suretti. Teimme ehdollisen tarjouksen. Yhtä hyödytön kuin muutkin ehdolliset tarjoukset. Se voittaa, kenellä raha oikeasti on heti.

Kaksi paikkaa Hauholla. Toinen jäi vahvasti mieleen, koska perheellä ei ollut varaa pitää muttei myöskään mahdollisuutta remontoida kunnolla. Toisesta ainoina muistikuvina iso mansikkamaa, naapurin talo liian lähellä ja jättimäinen kuusi pihalla.

Lammilla remontoimalla tuhottu rintamamiestalo, tehty uudenaikainen ja hieno. Kovasti oli katsojia, ihastelivat ”onpa hienosti remontoitu!”.

Minua suretti talon sielun häätäminen ja hämmästytti käytöstä poistetut pönttöuunit. Onneksi tuli kaatosade, juuri sopivasti navettakatselun aikana. Me nauroimme lasten kanssa pihalla, hienostoihmisille tuli kiire fiineihin autoihinsa.

Ettei mene tukka sekaisin. Tai meikit leviä.

Toinen paikka Urjalassa. Kaunis mansardikattoinen talo. Ikkunat oli jossain vaiheessa uusittu, kovasti niillä ylpeilivät.

Autoon kun pääsin, heitti migreeni poikkeuksellisen aivottomaksi. Ymmärsin, miksi talossa oli tuntunut niin oudolta. Mitä hyötyä on uusista ikkunoista, jos niiden asennuksen myötä tilkitään vanha talo umpeen, jolloin migreeni on terveysongelmista pienin?

Olemme me näitä vuosien mittaan yhdessä nauraneet, pohtineet, tunteneet haikeutta. Nimet tulivat itsestään, matkan varrella, helpottamaan jos joku ei saa päähänsä, että mistä puhutaan.

Migreenipaikka, Pommi, Paarmapaikka, Sinappitalo, Polkuauton paikka, lähellä Marjo-tätiä. Ja sitten Se missä haisi kuolema.

Olimme laittaneet paikallislehteen ilmoituksen. Mies soitti, oli hänen ensimmäinen haparointinsa siihen suuntaan, etteivät enää kauaa pärjää tuossa talossa. Lapsettomia kun olivat, oli miehellä vaikeita päätöksiä tehtävänään mutta myös ymmärrys omasta ja vaimonsa terveydestä.

Vaikka olimme jo vapaina asunnostamme, ja vaikka kuinka olisimme halunneet tarjota heille ratkaisun, emme voineet auttaa. Ei vaikka mies vielä jälkikäteen hutikassa soitteli, tinkasi. Hintapyyntö oli lähes tuplaten rahoihimme verrattuna.

Joka ikinen kerta Samuli Putro vie minut tuonne taloon.

”On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä

Toinen oli lahja, jonka reuna repsottaa

Katse jähmettyy, kello ei

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista,

Että kuiskauskin on huuto.”

Vanhempi pariskunta, miehellä oli muistaakseni ollut aivoinfarkti. Kaunis talo pellonreunassa, kolmikerroksinen, ihan kaksistaan olivat.

Alakerran yhdessä huoneessa kuuma. Hienoinen erilainen haju. Sängyssä monen peiton alla vaimo. Tervehdimme naista. Hetken oli läsnä, sen verran, että nyökkäsi.

Ei varmasti ollut enää kauaa, kun.

Useasti olen myös miettinyt, mitä kävi sille perheelle, jossa oli pieniä lapsia, koiria, hevonen. Talossa oli sisävessana kompostivessa ja muitakin hyvin erikoisia, itsekursittuja ratkaisuja. Tyhjässä kellarissa tasainen kerros vettä.

Nuori perhe, he olivat epätoivoisia. Kertoivat, ettei heillä ollut rahaa tehdä remontteja muttei myöskään mahdollisuutta muuttaa pois, ilman että saisivat tilan myytyä. Mikä oli heille ollut unelma, oli elämän vastoinkäymisten takia muuttunut kivisiksi kengiksi.

Nuo esittelyt, missä talon omat ihmiset olivat paikalla.

Ei ollut kyse enää vain myytävän kohteen esittelystä, siitä onko rossipohja ja toimivatko uunit ja kuka hoitaa tien ja jäätyykö vesiputket talvella ja onko kyläkoulu jo lakkautettu ja mikäs lämmityssysteemi.

Siellä oli heidän elämänsä ja tarinansa ja haaveensa, ilmaan heitettynä, yhtä lailla kuin meidänkin. Niissä kohtaamisissa oli vuosikymmenien elämäntarinat, monien sukupolvien yli ulottuvat.

”Tuossa me nostimme maljat ensin pojan ripillepääsyn ja sitten myöhemmin ylioppilaaksipääsyn kunniaksi. Ylioppilaaksi päästyään poikamme ensin kierteli maailmaa, sen jälkeen hän jäi professoriksi Tukholmaan.”

”Tuosta meni polku koululle, sitä lapsemme silloin kulkivat. Nyt on lapsista yksi haudattu. Ei pitäisi joutua vanhempien hautaamaan lapsiaan.”

”Toista lasta odottaessamme miehelle sattui tapaturma, vakuutus ei korvannut. Ei oo sen jälkeen töitä saanu. Onneks lapset pääsee koulukyydillä, saa ruuan koulussa.”

Toisinaan mietin, teimmekö karhunpalveluksen omille lapsillemme, myymällä espoolaiskolmiomme, muuttamalla maalle. Kuinka kova homma on myydä tämä Päiväkumpu, sitten kun.

Toivon, että  kun noin yhekskytkuusvuotiaana lähden täältä matkaan, suorilta jaloilta, kesken kissojen ruokkimisen tai lumitöiden teon, olisi talo kunnossa, helposti myytävissä, ettei lasten tarvitsisi tästä kantaa huolta.

Ettei tästä tulisi autiotalo, vaan jonkun seuraavan ihmisen tai perheen unelmien täyttymys. Heille voisivat meidän lapset kertoa tarinoita.

Voisivat kertoa, että tämä Päiväkummun tila on perustettu vuonna 1921. Ja että se ensimmäinen perhe asui tuossa pienessä saunarakennuksessa koko perhe ne vuodet, kun taloa rakennettiin.

Ja että tuolla oli paikka mistä silloin ottivat savea tehdäkseen kattotiiliä ja siinä paikalla myöhempinä aikoina oli äidillä hevosten ulkoilualue, aika mutainen oli se yksi kohta, kuten arvata saattaa.

Voisi kertoa isosta metsästä, mikä tilaan kuuluu, nauraa sille, että niin oli kauppakirjaan kirjattuna, että talon arvo on mitätön. Ihan oman juttunsa saisi metsästä, mitä vuosikymmenien aikana kaadettiin istutettiin siivottiin kaadettiin ja niin edelleen.

Siinä yhteydessä pitäisi mainita tapaninpäivän myrsky, mikä sai äidin itkemään ja koko seutukunnan sekaisin, kertoa niistä kolmesta virolaismetsurista, ketkä uudenvuodenaattona tulivat paukkupakkasessa hommiin, myrskytuhoja siivoamaan, ja taitavaa työtä tekivätkin, sanoivat äiti ja isä.

Sitten kun olisi löytynyt talolle uusi ihminen, niin ennen kun Päiväkummun avaimet annettaisiin eteenpäin, voisivat lapsemme ja muut tärkeimpämme kokoontua täällä.

Juoda kahveet, syödä kakkuja. Nauraa ja nauttia yhdessäolosta. Muistella paikkoja, tapahtumia ja elämää, niin että ilma olisi täynnä puolikkaita lauseita eletyistä hetkistä.

”Hei muistatteko sen yhden naisen kuvaukset tuolla pihasaunassa silloin pimeässä, kun äiti vaati meidät kaikki auttamaan, seisomaan otsalamput päässä, se oli oikeastaan aika hauskaa ja

muistatko Verneri sen tapaninpäivän kun oli lunta ja isä veti meitä ympäri peltoja mönkkärillä, me ajettiin stigoilla ja

muistatko Veera ne talkoot, tuolla, kun iskit vesurilla sormeesi, vaikka äiti oli juuri kieltänyt satuttamasta itseään ja

muistatko Viljami kun piti aina painaa päänsä mennessään oviaukoista, mikä oli äidistä aina tosi hauskaa, se kun sai hypätä kynnyksen kohdalla eikä silti saanut päätään lyötyä karmiin ja

muistatko Verneri kun Veikko-hevonen pääsi äidiltä irti tuossa tienkaarteessa, silloin kun sillä ratsastit mutta kuinka se niin meni varovaista ja rauhallista ravia, varoen ettet tippuisi, muistatko? ja

Viljami muistatko kun mietittiin tuota entistä pihattohallia autokorjaamoksi biljardipaikaksi ja

kun se ukkonen tuli, muistatteko, tuolta suunnasta mistä se ei yleensä tule, ja isä haki autolla meidät uimarannalta ja

Tinka, muistatko, no et ehkä muista, mutta silloin ihan ensimmäisellä käynnilläsi täällä, huusit suoraa huutoa sisällä, ja ulkona olit ihan rauhassa? ja

muistatko Tinka kuinka tätisi, meidän äiti, aina jälkikäteen sanoi, että siitä sinua hyssytellessä se itse ymmärsi, että ei asiat ole menneessä eikä niitä katsota taaksepäin, vaan ne ovat edessä ja eteenpäin!”

Ihmiset tarvitsevat ihmisiä ja vanhat talot tarvitsevat ihmisiä. Meidänkin koti, Päiväkumpu, tila numero kahdeksantoista.

Rakkaudella,

Minna


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s