Soopaa ja suunnitelmia à la Päiväkummun Minna

”Tämä puunjuuri. Se aivan varmasti liikahti, tahallaan, nosti itseään saadakseen tytön kompastumaan, pelottavan kirjan lentämään hänen kädestään, liitonsa aikana aukeamaan. Tekemään sen, mitä kirja ei missään nimessä saisi tehdä. Aueta.

[Voi jessus mitä sontaa. Karmaisevaa!!]

– Tässä sinä nyt sitten olet. Juurakon keskellä istumassa, maisemassa jota et näe, kaivaten jotain mitä ei ole, kuunnellen sanoja minkä sanojaa et näe.

[Voi hyvänen aika. Ei tästä tule mitään. Lähden lämmittämään saunaa.]

Tyttö istui polulla, ihmetteli mitä..

[Ei. Ei tästä mitään tule. Otetaan huomenna uudestaan.]

Siksikö kaikki aikuiset ovat niin kusip.. ääliöitä?

– Kyllä. Eivät ne tahdo ymmärtää, että joku pystyisi jo teininä löytämään oman äänensä.

Outoa, sanoi tyttö. Ääneen. Piti itseään hulluakin hullumpana sen takia, että istui yksin polulla ja puhui ääneen. Itselleen.

[Joo ymmärrän, että juuri näin näitä aamusivuja täytyy kirjoittaa, tajunnanvirralla, mutta hei kamoon. Kyllä ehkä jonkinlainen filtteri voisi mun aamuaivoissakin olla…

Saunaan siis. Nyt.]

Viisaat sanovat, että kun haaveensa sanoo ääneen, ollaan jo askeleen lähempänä sen toteutumista. Otan kyllä tässä aikamoisen riskin, ensin näyttäessäni minkälaista soopaa minun mieleni tarjoilee aamusivuille ja sitten kertoessani haaveesta, mikä minulla on ollut suurin piirtein kolmekymmentäviisi vuotta.

Aamusivujen kehittäjä Julia Cameron kirjoitti vuonna ´95 ilmestyneessä kirjassaan The Artist´s way: ”[Morning pages]  are about anything and everything that crosses your mind… Just put three pages of anything on the page… and then do three more pages tomorrow.”

Että hyväksi (luovan) kirjoittamisen harjoitukseksi käy, kun joka ikinen aamu kirjoittaa. Heti aamusta, kun aivot eivät vielä olen ihan tärppänä tekstiä sensuroimassa, rajoittamassa sitä millään tavalla.

Minun tajunnanvirtani on kyllä TODELLA virtaavaa, rajoittamatonta ja nolostuttavaa, mutta silti, huihai. Tahdon edes yrittää, saisinko kirjailijahaaveeni toteutumaan. Luen, ja kirjoitan, sillä tiedän että hyväksi kirjailijaksi tullaan vain lukemalla ja kirjoittamalla valtavasti.

Tämä myös toimii hyvänä pitkäjänteisyysharjoituksena minulle; pakko vaan on uskoa, että johonkin suuntaan kirjoittaminen liikahtaa, kun sitä päivittäin tekee, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Olkoonkin minkälaista höttöä tuo kirjoitukseni, olen siitä tekemässä osaa aamuistani. Tiedän, että uuden tavan vakiintumiseen menee jokunen kuukausi eli siksi kyllä, hiukan myöhässä ollaan ainakin tulevaa syksyä ajatellen, mutta ei se mitään.

Talviaikaan siirtyminen on aina ollut hiukan haastavaa. Taidan olla sen verran kuitenkin hidas hämäläinen, että minulle sopisi paaaaljon paremmin omaan tahtiin siirtyminen. Tunnin siirtymä tuosta noin vaan humpsis, niin jo on tahmeaa.

(Tosin päätellen talviaika-kesäaika-juupas-eipäs-väännöstä, en ole ainoa ketä se sotkee ja isosti..)

Mutta kun nyt en voi tuolle kellojensiirtelylle mitään, voin vain vuosi vuodelta yrittää kehittää omia tapojani siihen suuntaan, että olisin paremmissa ja positiivisemmissa tiloissa sittenkin kun on marraskuun kökkö ja joulukuun väsy.

Joka vuosi on ollut parempi ja tooooosi pitkälle on tultu niistä parinkymmenen vuoden takaisista syvän masennuksen jaksoista.

Einstein on tuumannut, on typerää tehdä asiaa aina samalla tavalla ja toivoa eri lopputulosta. Siksi siis uusien tapojen ja rutiinien tuumailu, testailu ja muovaaminen.

Ja mitä haaveisiin tulee, haluan edes yrittää lähteä hipsimään kohti haaveitani, ettei vain sanahelinäksi ja tyhjän huokailuksi jäisi.

Siksi siis aamusivut.

Ja kävely, edes ihan minisellainen.

Ja aamusauna, mihin olen NIIN rakastunut.

Ja sen jälkeen parin-kolmen tunnin tiukka jakso jotain, mikä vaatii keskittymistä, ja mitä varten (pitäisi) tuupata puhelin kauemmaksi ja (olisi fiksua) sulkea netti. Minun parhaan keskittymisen hetki on juurikin tuossa aamussa.

On toki ihmisiä, kenellä tämä syvän keskittymisen jakso osuu iltapäivään tai iltaan, mutta minulle, aamu.

Aamupalan, tai siis oikeastaan lounaan jälkeen, pitää lähteä tekemään käsillään. Ulkohommiin tai hevoshommiin tai siivoamaan tai lenkille tai whatever. Jos koneelle tai puhelimeen jää, menee vaan notkumiseksi, aivottomaksi somettamiseksi ja nuokkumiseksi.

(Olen edelleen todella taitava aikavaras itseäni kohtaan, joten jo siksikin näitä aivottoman taikinan fiiliksiä ja tuokioita pitää välttää ruokkimasta..)

Tuo on muuten yksi syy siihen miksi en, vaikka olen AINA ollut vankkumaton aamupalaihminen, enää syö aamupalaa, vaan ensimmäisen kerran vasta puolenpäivän aikaan. Sopii paremmin tuohon aamukeskittymiseen, ettei mikään sitä häiritse.

Koska jos ja kun tulisi kiperä paikka työnteossa tai funtsailussa, voisi aina livistää keittiöön ”noku täytyy tehdä aamupalaa” sen sijaan, että vain puskisi ongelman läpi, tai sen miettisi, voiko sen kiertää.

Aamupalaa tehdessä aivan varmasti tulisi tällaiselle, hiukan kehnon keskittymiskyvyn omaava ihmiselle, mieleen joku juttu mikä pitäisi tehdä jonka jälkeen voisi sitten jonkun muun ja voisihan sitä vähän kurkkaista somea ja ku ne insta stoorit on nii kivoi ja ja ja . Siihen se sitten tyssäisi kokko tiukka aamupäivä.

Eri aamupäivinä eri juttuja. Aikatauluja olen nyt tässä kesällä hyvän tovin funtsaillut ja nyt alkaa olla aikataulut ja myös tavoitteet ja osatavoitteet monenmoisille eri ajanjaksoille tehtynä. Itselleni, Päiväkummun tilan ulko- ja sisähommille, yritykselleni.

Rahan säästämiselle, rahan sijoittamiselle, sille että ensi vuonna pystyisi järjestämään isot ylioppilasbileet tyttärelle, vaeltamaan Lapissa isännän kanssa ja ehkäpä jopa toteuttamaan haaveensa ulkomaiseen hevoskuvausworkshoppiin osallistumisesta.

Tämä ajatus muuten poiki aikamoisen liudan jatkoajatuksia. Ensi kesäkuuhun mennessä yksi ulkotilaprojekteistani on valmis, jolloin myös minulla on mahdollisuus järjestää täällä leirejä.

Siis sen lisäksi, että täällä luonani on yhden päivän workshoppeja, niin kuin helatorstaina oli, ja on tulossa elo-/syyskuun taitteessa sekä mahdollisesti myös lokakuussa.

Näihin on jo lupautunut menninkäisiä ja keijuja ja tupsujalka ja valkoinen ori ja mitähän vielä…

Niin ja hei, workshopeista. Järjestän Ylöjärvellä kuvauspäivän torstaina 1.8. klo 12-n.20. Päivä pidetään Fingiant Shiren tallilla ja malleinamme on noita iiiisoooja shirehevosia. Lisää tietoa löytyy tuosta blogin ylävalikosta, ”Just Nyt”-kohdasta.

Ja hei kun koulut nyt ovat alkamassa, niin kerrottakoon, että Kake-sarjan ensimmäinen tuote on tulossa parin viikon päästä. Kake-penaali. Kake-fanit voivat ottaa yhteyttä minna @ paivakummunminna.com. Näitä ei nyt tähän koulunaloitushässäkkään tule kuin rajoitettu erä myyntiin.

Hups, lähdin sivutielle.

Asioita, tavoitteita ja haaveita on laitettu viisaampien antamien neuvojen mukaisesti erilaisiin listoihin. Paljon olen kysellyt itseltäni, haastanut ja kyseenalaistanut. Ystävällisesti ja mitä kohteliaimmin, ei piiskaa viuhuttamalla.

Valtaisasti olen myös itseltänit kysellyt, mihin suuntaan Päiväkummun Minna lähtee, nyt kun se on astunut Päiväkummun Hevostilan saappaisiin ja lähtenyt viemään tätä yrittäjää ja Y-tunnusta aaaaaivaaaan eri suuntaan.

Mitä haluan, mitä osaan, mitä en osaa mutta haluaisin osata, mitä pelkään ja voinko vaikuttaa niiden toteutumiseen, mitä ihailen, mistä haaveilen; mikä on yritykseni suuri haave ja mikä toimintatapa. Mikä on se, missä voin loistaa nyt tai tulevaisuudessa, mikä on se, missä pystyn erottautumaan.

Kaikki on pistetty paperille, pilkottu pienemmäksi, koskien sekä ihan konkreettista tekemistä että yritystäni ja myös minua itseäni.

Ja juurikin niitä tapojani.

On blogitorstai, taloustiistai, fiilistelysunnuntai, opiskelumaanantai, opiskeluperjantai ja Photoshop-lauantai. Paljon on opiskelua, ravitsemustiedettä (keväällä tein yhden jakson, nyt syksylle olisi… huh, kolme jaksoa ja sitten vielä keväälle 2020 kaksi jaksoa).

Tuohon vauhtiin kun pääsee, voikin sitten syksyllä 2020 jatkaa jotain opiskeluja, urheiluravitsemuksessa vai vaikka luovan kirjoittamisen kanssa. Vai olenkohan silloin jo luovuttanut aamusivujen ja kirjailijahaaveeni suhteen…

Njää. Ei nyt luovuteta!

Ehkä minä vielä tässä jonkun aikaa annan mahdollisuuden itselleni ja aamutajunnanvirralleni, joka nyt jostain syystä tahtoo tuottaa tarinaa Tytöstä ja Äänestä ja teineistä ja mutseista

ja minusta jonka on aina sinne pakko kommentoida, kun ei enää kestä hiljaisenakaan olla.

Katsella kummoista hämmentävää höpölöpöä sieltä tulee.

Mutta eikö se kaikenlainen ja kaikenlaisesta palkitseminen, jo ihan pienienkin osatavoitteiden saaavuttamisen palkitseminen, ole nopein tie ihmisen kehittymiseen?

On!

Se sauna. Mun palkinto, ihan ykkösparas.

Rakkaudella Päiväkummun Minna

(joka muuten on kaivannut teitä koko tämän hiljaisuuteni ajan, kolme kuukautta ja yksitoista päivää, mutta jota joku möykky esti kirjoittamasta. Hah, adios möykky!!)

 

Fiksuja juttuja:

Hiukan kehnosta keskittymiskyvystä

Fiksummin hiukan kehnosta keskittymiskyvystä

Aamusivuista ja kirjoittamisesta podcast: https://naniannette.fi/2019/060-reetta-vahanen-kirjoittaminen/

Pätkäpaastosta, fiksusti: https://lihastohtori.wordpress.com/2019/02/16/patkapaasto/

Tavoitteista ja palkitsemisesta: https://naniannette.fi/2018/035-netta-neva/

Jutun kuva

 


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s