Kuka minä olen..

..eli tätäkö se sitten se neljänkympin kriisi on?

Kesällä 2017, ylityöllistyneenä ja alipalkattuna talliyrittäjänä tajusin olevani loppuun palanut, täydellisesti ja isosti. Viime vuoden lopulla perheen rahatilanne oli jo karmaiseva, menin Oikeisiin Töihin. Huikeaa oli, kuuden vuoden talliyrittämisen jälkeen, olla normaalissa työssä oleva ihminen ja mahtavaa oli saada ihan oikeaa rahaa tilille. Rahaa, mitä ei ihan heti ollut korvamerkattu siihentaitähäntaituohon laskuun tai menoon. Ja ne olivat yksiä euroja, joihin ei kohdistunut kahden euron kuluja, mihin oli talliyrittämisensä aikana tottunut. Rakastettavaa kauppatätityössä olivat asiakkaat ja jutustelu heidän kanssaan. Tykkäsin isosti pienen kaupan hoitamisesta. Toisaalta epämiellyttävää oli odottaa, ehtiikö asiakas kilahtaa vai varastaa vai tulla silmille, vai ehtiikö vartija paikalle. Todella epämiellyttävää oli aloittaa sunnuntain aamuvuoronsa soittamalla poliisi paikalle ja erittäintodellaepämiellyttävää oli tuntea se kylmä sisällään, mikä muutamasta asiakkaasta huokui (vaikka he asiallisia siinä hetkessä olivatkin); puhdas paha mikä painoi vatsassani niin kauan kunnes he olivat kaupasta lähteneet (heistä kuulinkin jälkikäteen vielä kylmäävämpiä juttuja).

Hirmu surullista oli todeta olevansa liian hidas kesäajan lisääntyneeseen työmäärään, uuvuttavaa sekä minulle että perheelle oli, että oma ylpeys ja säntillisyys ei antanut jättää töitään kesken. Joka päivä, lopetettuani työni puoli tuntia työajan päättymisen jälkeen, alkoi harmittaa, etenkin kun tajusin että tämä tilanne oli sama kaikkien työntekijöiden kohdalla, ei ainoastaan minun.

Voi miten suurta riemua oli löytää uusi työpaikka, mihin minua ihan pyydettiin töihin, minua! Usko itseeni oli vahva, kun luulin kestäväni sihteerin hommissani työpaikan todella vaikean ilmapiirin, toisten ruotimisen, muuttuvat ohjeet ja johtajuustaistelun; kaiken sen mistä he itse jo etukäteen varoittivat.

Jälkiviisaus on se helpoin viisaus. Aina. Kauppa- ja sihteerityöt piti vain olla välivaihe yrittäjyydessäni; ne auttaisivat perheemme jaloilleen ja vakuuttaisivat verottajan siitä, että yritykselläni ihan oikeasti on liikevaihtoa ja kaikki nämä samalla, kun pohtisin suuntaa valokuvaukselleni, jumppaohjaamisille ja tallini palveluille. Että tässä minun tapauksessani, jos olisin tiennyt vasta ihan hiljan esiin tulleen erityisherkkyyden (joille negatiivinen työilmapiiri ja avotoimistot ovat yleensä lopun alkua), ja sen, että vaihtaessani kauppatädistä sihteeriksi paremman työilmapiirin toivossa, kapusinkin vain perse edellä puuhun, olisin ehkä tehnyt erilaisia valintoja.

Mutta kun en tiennyt mistään, vaihdoin työpaikkaa. Ehdin muutaman kuukauden työurani aikana tipahtaa varsin syvälle. Terveyskirjasto kertoo seuraavaa: ”Työuupumus on prosessi, jossa työntekijän psyykkiset voimavarat ehtyvät vähitellen. Tämä ilmenee erityisesti kolmen oireen kautta, jotka ovat uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.”

Eksyksissä. Sitähän minä olin. Alkuvuoden ja kesän kova työtahti ja huoli rahoista ja lapsista ja työvuorojen vähyydestä/ runsaudesta, kesälomattomuus, kummankin työpaikan kärkäs ilmapiiri, eikä ihan parhaalla tavalla työtekijöitä tukeva johtoporras, sekä tuo erityisherkkyys eli muiden tunteiden ja ilmapiirin ihoni alle tuleminen; minun pahoinvointi oli alkanut kutistaa minua. En enää nähnyt omia valokuviani niin hienoina tai kauniina. En enää kokenut voivani nousta siihen joukkoon, joka tienaa elantonsa kuvaamisella. En nähnyt järkeä mainostaa itseäni enää sen vähänkään vertaa, koska ”miksi joku haluaisi minut, kun tuolla on niin pro-valokuvaajatyyppejä vaikka ja kuinka?!” Somessa katselin muiden menestystä ja tiukkaa työtahtia ja kauniita kuvia ja mietin että surkea minä, säälittävä minä, mitä minä olin oikeastaan edes kuvitellut, kaikella haaveilulla ja haihattelulla. Jumppaohjaamiseni ei enää ollut puhdasta riemua ja liitoa, enkä itse ollut enää jaksanut aamuaerobisia tehdä, joka aamuiset joogatkin olivat alkaneet harventua. Kameraan ei juurikaan tullut koskettua, saati mitään uusia juttuja tullut harjoitettua. Visiointi ja hullut ideat ja luovuus kaiken kaikkiaan – kadoksissa kaikki tyynni.

Viimeisenä työpäivänä en enää pystynyt menemään töihin, istuin vain autossa työpaikan lähellä ja itkin. Olin jo aamulla joogannut ja käynyt metsässä kävelyllä, josko olisi olo helpottanut. Ei auttanut. Huono ja ahdistava olo oli joka puolella kehossa, ja massiiviset tuntemukset sekä mielessä että kehossa. Oksetti, sydän hyppi omiaan, pyörrytti, verenpaine oli korkeampi kuin normaalisti, vatsa sekaisin, naaman näppylät enemmän teinilookkia kuin nelikymppisyyttä.

Viisas mieheni kuunteli itkua ja sanoi puhelimessa, että lopeta työt. ”Enhän mä voi lopettaa, kun ei me sitten pärjätä rahallisesti ei niin millään koska ei mulla ole muita töitä oikeastaan ollenkaan!!” ”No jos sä et nyt lopeta, joudut kohta osastolle tuon pahoinvointisi takia ja silloin ei rahaa sitten tule edes senkään vertaa.”

Totta. Todella totta.

Masennus. Raivo itseään kohtaan, kun oivalsin, että olen joutunut kahdesta eri työpaikasta lähtemään negatiivisen ilmapiirin ja oman heikkenemiseni myötä. Uupumus minuun itseeni; inho, raivo, ällötys, kadonneet visiot, kadonneet haaveet. Valtaisa ihmetys siitä, että ”kuka voi olla niin vitun säälittävä, ettei pysty nelikymppisenä ihan tavallisia ja helppoja töitä tekemään??”

Tähän koko soppaan kun vielä lisäsi oman osaston häämessuilla, niin jo on kuulkaa ollut sisäisellä minullani ollut kiire karjua tyhmyyttäni ja säälittävyyttäni ja kaikenlaista muutakin ei-niin-mieltä-ylentävää.. Kiireen ja täydellisen rahattomuuden takia jo kauan aikaa sitten sovittu häämessuille osallistuminen omalla osastolla tuli hoidetuksi niin huonosti, niin juosten kusten, niin surkeasti, etten yksinkertaisesti pystynyt seisomaan siellä omalla osastollani, edustamassa itseäni, koska inhosin itseäni ja osastoani ja koko ajan oli niin huono olo, joka puolella kehossani ja mielessäni. Kiertelemässä oli helpompaa, kameran takaa katselu oli turvallista ja lohdullista. Erään näytteilleasettajan kuvaaminen ulkona, siinä muistin kuinka paljon rakastan kuvaamista (ja sanoisin, että tämä oli kulminaatiopiste kipuilussani!).

Nyt? Tunnen olevani reissussa rähjääntynyt, vielä polvillani, kevyesti eksyneenä ja totaalisen rahattomana mutta silti, enemmän elossa kuin kertaakaan tämän vuoden aikana. Vihdoin olen saanut visiot, ideat ja haaveeni takaisin; uskalluksen nostaa leukaa ylemmäs ja katsetta kauemmas.

Kiitos kaikille, ketkä jaksoitte tänne asti lukea. Tahdon tähän laittaa vielä linkkejä, mitkä ovat nostattaneet minun sieluani ja inspiroineet aivan valtavasti.

Rakkaudella, Minna

The story of my life – from a dream to reality

Tim Minchin – Live To Learn

NaniAnnetten Luovia-podcast, vieraana Timo Soasepp

Hyvän tuulen jammailu


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s