Ovesta ja sienistä

Maalasin ulko-ovea. Vähän karmeja, ja ylikin. Peukulla siivosin ylimenneitä valkoisia, housun puntteihin pyyhin ja ne sotkin. Yhdellä kissalla on nenänpää valkoisena, viiksetkin saaneet uuden värin. Koiran selkä sottaantui, se rontti kun meni nukkumaan vakipaikalleen, oven viereen. Nyt sillä on sitten valkoinen raita selässä. Ja meillä mustia karvoja liimaantuneena valkoiseen oveen.

Monta vuotta ehti ovi olla ruman ruskea. Ja helvetin vaikeasti lukittavissa tai avattavissa. Piti samalla nostaa ja työntää ja toivoa, ettei avain katkeaisi. Sisältä kun kiskaisi sen lukkoon, sai ihan tosissaan kiskaista. Ja nostaa. Välillä kyllä ovi sujahti näpsäkästi kiinni, sitä jäi ihan tuijottamaan. Sama juttu kaksosten huoneen oven kanssa. Sen yhden päivän vuodessa kun talo ja ovi ovat oikeassa suhteessa toisiinsa, ovi napsahtaa nätisti kiinni, solahtaa sujuvasti karmeihinsa. Sitä kääntyy katsomaan taakseen että mitä helvettiä täällä tapahtuu.

Pitäisikö sitä sitten vaan tehdä tuollainen oviremontti elämässään ja arjessaan ja asenteissaan? Että kun ovea ei enää meinannut saada lukkoon, oli se helpompi purkaa osiin, tuoda hiukan uutta lautaa, laittaa kasaan, omalle paikalleen ja maalata kauniimman väriseksi. Nyt se on siinä, ehostettuna ja maalattuna ja täydellisesti paikalleen sujahtavana (niin hyvin sujahtavana, että näppejään saa varoa kun niin sukkelaan se sulkeutuu..). Kun arki ei ihan kaikilta osin solju sujuvasti eteenpäin, pitäisikö vaan kaikki purkaa ja levittää auki ja sitten miettiä, miten sen siitä taas kasaisi?

Kyllä. Luulen että se toimisi. Aloitin uuden työn, suhteellisen säännöllinen työaika arkisin. Uuden työn myötä tuli aamuihini mukaan aamukuuden joogatuokio, minkä jälkeen lukutuokio. Ei yhtään facebookia mutta kirjoja tai lehtiä tai blogeja. Aikaisen aamun myötä aikaisempi nukkumaanmeno. Että vaikka vuosien univelkaa ei saa kurottua kiinni, voi ainakin yrittää tästä etiäpäin pitää unet riittävinä. Joka ikinen päivä, myös viikonloppuisin, kello soi kuudelta. Iltakahdeksalta alkaa sänky jo huutaa, isosti. Hämmentävää, mutta mukavaa!

Mutta siis onhan tässä nyt vielä, ei voi alkaa kiillottaa sädekehäänsä, ei todellakaan. Ei äitinä eikä naisena eikä valokuvaajana eikä jumppaohjaajana saati yrittäjänä. Eikä todellakaan maalla asuvana ihmisenä. Tänään kävin vuoden tauon (tai parin tai kolmen..) jälkeen sienimetsällä miehen kanssa. Rouskut ja haperot ja tatit olivat minulta tasan yhtä hävyksissä kuin se, missä olemme tai mitä kello on tai mistä putkahdamme esiin. Pihalla mustaherukkapensaat notkuvat marjojen painon alla, muttei niistä enää ole edes halpaan humalaan. Ajallaan en ehtinyt tai jaksanut kerätä, tai mitä siinä sitten olikaan, mukaesteenä keräämiselle. Omenoita on puolen kunnan hillojen ja mehujen verran maassa, vaan siinä ne taitavat olla vielä ajankin päästä. Tänään tein itselleni tattipastaa, ekaa kertaa elämässäni. Ruokaa olen tehnyt itselleni tai yhtään kenellekään viimeksi ehkä kuukausi sitten. Pihan reunalla olevan hevosten tarhan portti on auki ja ollut tasan siinä samassa asennossa keväästä lähtien, jolloin hevoset siirtyivät pihattoon. Kukkakaupasta ostamani syklaamit ovat, ne jota en silloin heti istuttanut, edelleen siinä pussissa, talon kulmalla. Valjashuoneen myllääminen odottaa tekijäänsä, jo ties monetta kuukautta. Keväällä ostamani isompi softbox on täysin koskemattomana saanut olla pussissaan. Photoshopin opiskelu on edennyt, no, hiukan hitaanlaisesti.

Mutta. Esikoistyttö on vihdoin päässyt muuttamaan omaan kotiinsa. Kaksosten ysiluokka on alkanut huomattavasti paremmin kuin miten kasiluokka päättyi. Kehoni alkaa hiljalleen voida paremmin. Pääni kääntyy puolelta toiselle, eikä oikeaa kättä sähkötä enää ihan koko aikaa. Ahterini on leveä kuin mikä, mutta joogaamisen myötä henki kulkee vapaammin eikä ajatus takkua niin pahasti. Kaikki uudet jumpparini ovat heti ostaneet sarjakortin, ja jumppatunneilla on ollut todella mahtava tekemisen riemu, kaikilla. Hevosmäärä on vakiintunut hyvään määrään, hurjan lupsakoita ja rauhallisia tyyppejä ovat nämä neljä oria ja yksi ruuna. Aamun usvia on ollut huikean monta peräkkäin; kamera piirtää aina vaan kauniimpaa jälkeä. Tallitoiminnan lopettamisen ja Ihan Oikean Työpaikan myötä uskallan haaveilla uuden auton tai sohvan ostosta, tai siitä että saisi pitää kesälomaa, vaikka jo nyt talvella.

Että vaikka remontti on vielä vaiheessa niin kyllä minä nyt sanoisin, että hyvä se oli purkaa ja korjata ja maalata, se minun sisäinen ruskea oveni.

Rakkaudella, Minna A.Minna Alaspää 070918-2Minna Alaspää 070918-3Minna Alaspää 070918-1


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s