Emännästä, ja minustakin

Ai että lyhyestikö sitä pitäisi kuvailla? Ei onnistu. Ihan niin kuin ei se minuakaan osaa selittää lyhyesti. Höh. Ei kait minua, hienoa suomalaista hevosta voikaan yhdellä tai kahdella sanalla kuvailla. Minua kenen liike kuulemma on tosi hieno, kouluradoillekin kelpaava; ja kenen hyppytekniikka on tosi hyvä kun vaan tolppien väliin osuu (en minä kyllä oikein ymmärrä mitä iloa siitä kenellekään on, mennä nyt suoraa tietä kohti estettä, paljon hauskempaa on tuoda jännitystä ihmisten elämään, menemällä vähän vinksin vonksin!). Minun puoliveljeni on se ravikuningas Erikasson, tiedättekste sen? Meillä on sama faija! Minua ei kärrien eteen saanut ei Leinosen Veikko eikä emäntä. Tai sai. Mutta sitten rikkoutuneiden kärrien ja aitojen korjaaminen kuulemma kiukutti sitä niin paljon, että siitä ei sitten enää ole puhuttu. Yksi talvi kauan sitten emäntä oli selässä ja se meidän oma tyttö pulkassa ja että me mentiin lujaa, se oli hienoa!! Paitsi että ei kait niitten mielestä ollut, kun ei sitä enää sitten olekaan tehty. Oliko se sitten minun riemuni vauhdista, vai se yksi talvi kun ei meinannut lunta tulla, vai se talvi kun se yksi nuori olikin tosi kipee ja emäntä sitä vaan kovasti tuolla joka päivä näkyi hoitavan, joku iso haava vissiin sille tuli etujalkaan. Että miksi sitten ei enää olla sitä pulkkahommaa tehty.

Vai väsyikö se sitten vaan kun sillä oli niin paljon töitä, ettei sitten enää jaksanut hömppäillä? Niin kuin silloin kun täällä oli niitä isompia, muutama, niitä jotka aika tiukkaan minultakin kysyivät, että onko pakko väistää. Voitteko kuvitella, kysyivät MINULTA, joka kuitenkin olen Ihan Oikeasti Kova Tyyppi Ja Iso Pomo. Mutta on tuo kovempi pomo, tuo emäntä. Hyvä pari me ollaan, vaikka sitä tykkäänkin kiusoitella välillä. Paitsi en minä enää sitä olekaan kiusannut, en enää sen jälkeen kun ei se hitsiläinen päästänytkään irti narusta kun minä yritin siltä kipaista karkuun; pirskales roikkui vaan siinä perässä, kylkimyyryllä tuli läpi mutelikon. Sitten kun tuli se puu jo lähemmäs, piti minun pysähtyä. Ettei olisi sitä sitten sattunut, en minä sitä olisi halunnut. Vaikka kyllä se niin kiukutteli sitten seuraavana päivänä, tuo emäntä, kuulin vaan kun se jotain murisi, että viimeinen kerta kun tän ikäisenä roikkuu yhden typerän ääliön perässä, että seuraavan kerran vie sitten saunan taa. Että jos olisi asiakkaan varsa, ei haittaisi, mutta että perkele aikuisen ja oman hevosen perässä. Saatanankin sanoi kun kertoi, että niin nukkui huonosti kun sattui käteen ja että nyt ei pää käänny, että ei kuulemma ole enää sen väärti, että itteään noin pitää satuttaa. Vähän minulla taisivat korvat punehtua, en minä sitä oikeasti olisi halunnut satuttaa. Vähän testata vaan. Käänsin pääni pois, ettei näkisi nolostumistani.

Mutta ei se minua saunan taa vie, kyllä minä sen tiedän. Kunhan uhoaa. On se sen ennenkin sanonut. Moneen kertaan! Niin kuin silloin kun karkasin ja karautin naapurin pihaan saakka. Että se kuulkaa oikein tärisi kun sieltä minut kiinni otti. Vähän kyllä minäkin tärisin, ei sen ihan niin kauas pitänyt sen reissuni viedä; jotenkin vaan niin intouduin kaikesta siitä vapaudesta, ei edes puoliksi selässä roikkuva satula häirinnyt menoa tai ne suitset jotka roikkuivat jossain kaulan kohdalla. Tai silloin kun repäisin itteni irti siitä ladonseinästä niin että pari lautaakin lähti mukana, niiden kanssa sitten juoksentelin pihassa ennen kuin laudat napsahtivat katki. Vähän ne nyt hidastivat menoa, mutteivät niin häirinneet. Jotenkin se varmaan tuohon karkureissuun ja lautoihin liittyi, kun se isäntämies sitten seuraavana päivänä laittoi jotain rautoja ja muttereita ja nauloja ja mitälie siihen seinään, kuulin vaan kun sanoi että nyt saa norsu repiä itseänsä irti tuosta kiinnityspaikasta ilman että mikään menee rikki. En minä kyllä oikein ymmärtänyt, että mikä norsu. Minä mikään norsu ole! Ja minähän ihan vain vähän testasin, kuinka tiukkaan oli se kiinnitysrengas paikallaan, että kestääkö. Nyt muuten kestää. Ovat nuo pienemmät ja vikkelämmät tyypit yrittäneet vaan eivät ne irti pääse. Emäntä sanookin jutelleensa vallan eläinlääkäreiden ja muiden viisaiden ja kokeneiden kanssa siitä, että hyvä vaan että ei irti pääse, että ei sitten opi mitään.. mikäs se sana ny olikaan. Nii vetopaniikkia. Kyllä minäkin mieluummin pysyn siinä kiinni, vaikka kuinka kiskoisin, on se turvallisempaa huomata että ei täällä anna periksi ei naru eikä riimu eikä seinä eikä rengas. Eikä emäntä varsinkaan. Se onkin oikea jäärä. Aika kamala jäärä ja sitten pitää kyllä jo vähän olla huolissaan jos se sitä perkelettä käy loitsuumaan, saati että vittusaatanaperkelettä, sitten pitää kyllä jo olla kaukana emännästä.

Mutta nyt se on kyllä jotenkin hurahtanut. Ihme hömppä ja tuuliviirihän tuo on aina ollut, ehkä jo vähän laimentunut näiden seitsemän yhteisen vuoden aikana. En minä tiedä milloin sen muutos alkoi; silloinko kun se oli niin kauhean väsynyt ja teki hirveän pitkää päivää töitä täällä meidän kanssa, silloinhan meitä oli täällä tosi paljon, me viisi muuta ja sitten seitsemän niitä pieniä kakaroita mitkä silloin tänne pölähtivät kaikki melkein yhtä aikaa, äitiensä perään itkevinä, pienet hölmöt. Vai oliko se se yksi talvi kun se yksi pieni joka kyllä luuli olevansa iso niin se satutti itsensä pahasti, niin silloinko emännältä jotain hävisi sen katseesta. Silloin se taisi olla. Jotain kuulin emännän puhuvan rahasta ja elämästä ja asiakkaista ja omista lapsista ja tärkeyksistä. Niitä se itki pitkin kevättä. Jotain sillä oli isosti mielen päällä ja joku ihan varmaan kamalan painava sen harteilla istui, pitkän aikaa. Välillä se vaan nojasi talikkoon ja itki pitkään ja paljon. Minä silloin siihen taakse menin, sai sitten nojata kaulaani. Hiljaa olin vaan, siinä sen vieressä. Taputti minua kaulalle, niisti ja jatkoi töitään. Myöhemmin keväällä se muuttui. Se joku oli lähtenyt pois sen hartioilta, ihan selvästi. Päätöksen tekemisestä emäntä puhui, kuulemma teki niin kuin olikin oikein. Jotenkin se rahaan liittyi, ja päätökseen, paljon korkeampiin tallihintoihin. Nauroi että hinnat ovat kuulemma kuin pääkaupunkiseudun maneesitallilla, mutta että nyt niistä oikeasti jää hänelle itselleen palkkaakin, eikä vain niin että hän omalla työpanoksellaan maksaa asiakkaiden varsojen elämän. En minä niistä mitään tiedä, paitsi että jos niin kumaraan ja uupuneeksi menee ihminen sen rahapuutteen vai minkä takia, niin ei se kyllä ole hyvä juttu ei kyllä yhtään! Senkin minä tiedän, että vaikka sen jälkeen vähenivät varsat, niin emäntä ainakin vähän aikaa taas nauroi enemmän ja itki vähemmän, sen silmissä asui taas ilo ja elämä.

Mutta nyt se on kuulemma antanut periksi enkä minä oikein tiedä mitä se nyt tässä tarkoittaa. Se on kyllä tosi hyväntuulinen, että ehkä nyt periksi antaminen onkin sitten tässä vaiheessa hyvä asia. Jotain se puhuu talliyrittämisen toivottomuudesta tai rahasta tai siitä että vain kallis harrastus ja että ei kyllä enää sekuntiakaan huvikseen hoida noita muita, kun kuulemma työtä se on eikä harrastus. Että vaikka höpöjä puhuvat muut hevosihmiset, että matikka nelonen ja uskonto kymppi, niin ei hän ainakaan meinaa ihan pöljä olla, vaan kuulemma kehittää yritystään niin että liiketulos muuttuisi plussalle. Minä en plussista enkä miinuksista kyllä tiedä. Muuta kuin että jos on plussalla tammikuussa ja vettä sataa ja jos sitten sen jälkeen menee miinukselle, niin emäntä on taas kiukkuinen kun kuulemma luistimet olisivat parhaat. Ja sitten taas jos miinusta on siinä jossain raportissa mikä tulee siltä joltain kirjanpitäjältä, niin taas se on kiukkuinen, vaikka kuulemma enemmän se on noin noin ollut kuin että plussalla. En minä siitä tiliotteesta tiedä tai kirjanpitäjistä. Säät kyllä tiedän ja siitä olen ihan samaa mieltä emännän kanssa, että tämmöinen pihattotalli missä on hurjan isosti liikkuvia varsoja, niin että talvella kun se vesisade tekeekin jäätiköksi kaikki paikat, niin se ei kyllä ole hyvä kenellekään. Ei emännälle eikä minulle eikä liitokavioille. Että on kuulemma ihan tyhmää, että sitten pitää jakaa lauma moneen osaan, että mahdollisimman vähän tulisi liikkumista, ettei sattuisi kehenkään. Että nyt kun on jo kolme talvea ollut hankalat säät, niin nyt sitten täytyy jo oikeasti alkaa miettiä juttuja, tuon emännän. Kun ei noi nulikat ymmärrä että jos hidaskin meneminen on niinku se joku bambi jäällä, niin ei silloin voi riehuakaan. Mutta jos vauhdista ja liukastelusta jotain voi päätellä, eivät nuo nulikat taida yhtikäs ymmärtää näitä bambijuttuja..

Mutta nyt sillä on kevyt askel, emännällä. Ja varma. Mallitoimistosta se puhuu, ja valokuvausstudiosta. Minua vähän pelotti mitä se sitten tarkoittaa, mutta jotain se puhui kauniista pienestä ponista, yhdestä keltaisesta ja yhdestä valkoisesta ja näyttihän se miten korkeita nämä keltainen ja valkoinen ovat. Hurjan pieniä, emäntää rinnan korkeudelle. Ja prinsessavaatteista ja jostain se puhui myös ja ei kyllä kuulkaa kun minulta valahti polvet veltoksi ja hätäkakkakin taisi tulla, kun ajattelin että minuako se niihin meinaa laittaa, raavasta suomeneläjää, mutta ei, ei onneksi, on kuulemma tarkoitettu ihmisen lapsille. Että sitten kun tahtovat tulla tänne kuvattavaksi sen keltaisen ja valkoisen ponin kanssa, niin voivat sitten valita mitä laittavat päälleen. Ja jotain se nyt meinaa tuolle meidän torpalle tehdä, tuolle mitä se pihatoksi kutsuu, ettäkö sinne muutama karsina ja sitten joku alue valokuvaamista varten. Ihan hyvältä se kuulosti, ettei sitten tartte niitten pienien ihmisten tuolla ulkosalla hoitaa niitä poneja, eikä niitä kuvia tartte ulkona ottaa, jos ei tahdo. Emäntä sanoi että meinaa opetella kunnolla käyttämään sitten sitä juttua, että saa vaikka rannan laitettua sinne kuvattavien taustalle, tai auringonnousun. En minä siitä kyllä mitään ymmärrä, että miten ranta tai aurinko? Kun seinähän siinä takana on ja sen takana meidän ulkoilualue ja sitten sen takana on se iso metsä! Jotain emäntä jostain ohjelmasta ja jostain koneesta puhui, joku kuvankäsittely ja että mitä kaikkea sillä voi tehdä. En minä niistä tiedä. Mutta sen kamerajutun minä tiedän, siihen me kaikki ollaan täällä totuttu kun sitä emäntä tekee tosi paljon. Minä osaan asettua juuri oikeaan kohtaan että se saa katsottua hyvän kohdan niin että sitten se aamu-usvakuva on hienoimmillaan. Minä aina katselen kun se vaihtaa paikkaa ja etsii ja on välillä kyykyssä ja puhuu paljon, vissiin enemmän itselleen kuin minulle, ja kyllä minua naurattaa mutta katson vain poispäin, koska tiedän että siitä tuo emäntä tykkää. Ja sitten kun olen sitä mieltä että nyt riittää, niin vähän ravistan päätäni ja lähden kävelemään pois, koska minähän olen johtaja niin minä päätän milloin riittää. Se aina nauraa, sanoo hölmöksi ja kiittää. Tykkään kyllä siitä, että se tulee hirmu aikaisin aamulla. On se aina vähän väsyneen näköinen, mutta se nuuskuttelee ilmaa ja ihmettelee lintujen meteliä ja on hyvällä tuulella. Puhuu jotain siitä että aurinko pitää sen hengissä. Kyllä jos minulta kysytään, niin kyllä se näkyy muullakin elävän kuin auringolla, välillä ollut vissiin paljonkin syötävää, sitä on riittänyt sitten tuonne sen lautasillekin. Tai no, hanuriksi se sitä itse kutsuu. Ja sitten se nauraa, että pitäähän sillä elopainoa olla etteivät nuo pahimmat vikuroijat sitä irti maasta saa. On se hömppä.

Minä kyllä tykkään. Tykkään tuosta emännästä, ja siitä että täällä on minulla oma lauma. En minä, kun kerran laumanjohtaja olen, yhtään tykkää olla yksin, se on tosi vaikeaa. Niin onhan sitten syksyllä kiva, vaikkei yhtään varsaa enää hoitoon tulisikaan, saada oma lauma. Oma pieni lauma, yksi keltainen pieni poni ja yksi valkoinen pieni poni ja sitten ehkä vielä joku muu, tuo emäntä kuulemma vielä vähän pohdiskelee. Kun kuulemma jotain pienten lasten ponijuttuja, että saa harjata ja ratsastaa, että se meidän Suvi-ihminen pitää sitten tunteja, kun se kuulemma osaa nekin jutut. Se Suvi-ihminen on kyllä kiva, kun suostui lähtemään tähänkin hommaan mukaan, johan se on tässä ollut hommissa pari vuotta. Emäntä useasti kiittelee sitä ihan tosi vuolaasti, että täysin korvaamattomia, Suvi ja Sanna ja Veera ja Sonja ja Annika. En minä kyllä ymmärrä miksi se ei minua sano. Minä se olen täydellisen korvaamaton ja kyllä tiedän, että se muuttaa toimintaansa minulle ystävällisemmäksi, minä kun kuulemma alan olla jo tällainen vanha pieru. Hevonkakat sanon minä. Kuusitoista vuotias, mies parhaassa iässä!!

Helteisin terveisin,

Veikko-suokin kirjuri Minna

 

This slideshow requires JavaScript.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s