42

Minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä siitä, mihin tämä blogini vie ja kummoiseksi tämä muodostuu. Kun lähtökohtana on vain tahtoni kirjoittaa, sekä ajatus siitä, että onhan tässä kaikenlaista tarinan arvoista kertynyt matkaani, niin ei vielä oikein voi tietää, mihin suuntaan mennään. Sen tiedän, että seuraavassa postauksessa pohdiskelen elämää maaseudulla (“Täällä mitään videopelejä tarvita, riittää että keräät pisteitä siitä kuinka moneen kuoppaan ajat tuossa pikkutiellä!” tai ”Älä hypi siinä kohdassa kun alakerran naapurit voivat häiriintyä!” ”Mitkä alakerran naapurit, meillä sellaisia ole, vanhassa maalaistalossa..”)

Mutta tänään. Musiikki.

Kuuntelin tätä biisiä Chasing Cars. Kuin hämmentävää on se, miten vahvoja tunnelmia voi jostain kappaleesta tai sovituksesta tulla?! Kuinka isosti voi iho mennä kananlihalle ja karvat olla pystyssä? Kuinka voi tulla itku ihan vain sen takia kun niin kaunista? Sama vaikutus oli silloinkin, kun yhdellä kuuntelukerralla olin salilla ja jo ihan hikimärkänä. Ei haitannut vaikka oli hikilätäkkö pyörän alla ja oli ihan siinä ihmisten silmien alla, niin siltikin. Itku.

Jäin tänään miettimään tätä kappaletta enemmänkin. Kun yksi ihminen laulaa, tai yksi soitin on äänessä, on se kaunista. Kun ääni vaikenee, on tauon paikka; kuuntelija henkäisee ja jää pohtimaan oliko tässä nyt kaikki, vai mitä tauon jälkeen seuraa. Kun yhteen ääneen liittyy useita, ja laulu kohoaa aivan uusiin sfääreihin, on se jotain niin ravistelevaa, niin isoa, niin.. no..

..elämää suurempaa. Näin oman elämäni tässä kappaleessa. Että kyllähän se menee ja etenee, kun yksinään tekee. Ei itsekseen oleminen, tai tämän kappaleen tapauksessa yksinään laulaminen, paha ole, ei aina. Vaan silloin kun tulevat ne hiljaiset hetket, ne tuokiot jolloin kaikki on pimeää ja synkkää, niin niistä noustaan vain ja ainoastaan silloin kun on muitakin. Kun saa muista apua, kohoaa laulu, ja elämä, kohti uusia ulottuvuuksia ja ihan mikä vain on mahdollista. Kappaleessa se oli kuoro ja orkesteri, minun elämässäni mies, vanhemmat, sisko ja ystävät. Tukiverkko, mikä nosti elämäni taas uuteen lentoon. Uudestaan ja uudestaan, joka kerta, kun elämä oli pudottanut polvilleen.

Tänään on minun syntymäpäiväni, pohdiskelen eloa ja oloa. Totean että minun, ja meidän, elämässämme on noita ravistelevan hiljaisuuden tuokioita, rotkoja, kuoppia, suunnannäyttäjiä, lottovoittoja; miksi niitä nyt sitten nimittääkään, ollut neljä. Yli vuosikymmen sitten minun mielenviiraumani sekä oikean lääkekombinaation löytäminen; tyttären teini-iän myrskyt kolme vuotta sitten; minun burnout reilu vuosi sitten sekä nuorempien poikien teini-iän vaikeudet. Kaikista näistä on noustu. On itketty kirottu ja raivottu, tehty surutyö, alettu katsella muuallekin kuin sisään- tai alaspäin; katsottu toisiamme, itseämme, ympäröivää maailmaa. Lähdetty haparoivasti eteenpäin.

 

”Jorvin P4, 21.2.2007. Nyt voi kyllä oikeasti sanoa, että tämä on melkoinen hullujenhuone. Tuula paiskoo ja räiskii ja tuijottaa niin saatanan vihaisena, Tapio metelöi mutta yllättävän rauhallista ja lupsakkaa juttua ja sitten on tuo uusin tulokas, mies joka näemmä tuotiin käsiraudoissa poliisivoimin ja vaikka onkin kanslian viereisessä huoneessa, lähes katkeamaton huuto kuuluu varsin selkeästi tänne saakka. Oloni nyt? Varsin höpsäkkä lääkkeistä, luomet lurpahtelee kyllä normaalia hitaammin mutta onpahan myös ahdistus ja tuska pysyneet koko ajan poissa.”

 

”Hima, 3.8.2016. Se tunne, kun havahdut aamuneljältä siihen, että Juice juoksee ylhäältä, huutaa Veeran karanneen ikkunasta. Se tunne. Vaan toisaalta myös se tunne, kun lapsi vapaaehtoisesti tahtoo lähteä salille mukaan. Vaikka nilkka on minkäliekarkuunjuoksemisen takia turvonnut, käsi turvonnut kun kuulemma raivoissaan löi seinään, vasemmassa kädessä kymmeniä viiltojälkiä ja kaulassa fritsuja. Se tunne, kun lapsi illalla pyytää ”äiti, tule sinäkin katsomaan leffaa”.

Rakastan niin että räjähdän.”

 

”Mökki, juhannus 2017. Täytyy kysyä niiltä, mitä sanoin ja miten se meni. Kun menee jotenkin väärin päin. Mikä siihen sitten tulee väliin, siihen ajatukseen? Joku tukoshan siihen tulee, ajatus ottaa kiinni jostain muusta, olemassaoleva keskeytyy. Kovin herkästi on se viime aikoina pätkäissyt, se ajatus. Muistilappuja siellä täällä ja post-ittejä sinne tänne liimattuna. Listoja siitä ja tästä, kirjoja tarkoitukseen jos kymmenenteenkin.

Mutta paheneeko se? Alanko hävittää itseänikin tai, vielä pelottavampaa, kyvyn nauraa unohduksilleni?”

 

”Avohuollon sijoitusta koskeva päätös, lastensuojelulaki 37 § ja 37 a §, 23.1.2018. Sijoituksen tavoitteena on rauhoittaa perheen kriisitilanne. Sijoituksen arvioitu kesto on kolme kuukautta. Kukaan perheestä ei vastusta avohuollon sijoitusta.”

 

Lueskelen aamuisin blogeja ja kolumneja, pätkiä monenmoisista kirjoista. Tänään törmäsin kertakaikkisen riemastuttavaan ja lohdulliseen listaan, missä listattiin kuuluisuuteen nousseita ihmisiä, ketkä eivät vielä nuoremmalla iällä olleet tienneet mihin suuntaan haluavat kulkea. Oli laulaja Andrea Bocelli, joka 34-vuotiaaksi asti oli asianaja; kirjailija Henry Miller joka 45-vuotiaaksi asti oli sekatyömies ja haaveilija; muotisuunnittelija Vera Wang joka 40-vuotiaaksi asti oli taitoluistelija; ja niin edelleen ja niin edelleen.

Douglas Adams ilmoitti kirjassaan että vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen on 42. Vaikkei tuo 42 hänelle mitään tarkoittanutkaan, minulle se kyllä meinaa. Olen tänään täyttänyt neljäkymmentäkaksi vuotta. Olen tänään hakenut nyt jo haparoivasti itsensä ja sisäisen rauhansa ainakin alustavasti löytäneet kaksospoikamme lastenkodista kotiin. Burnoutin olen selättänyt. Teinityttö on saatu tyytyväiseksi täysi-ikäiseksi. Kun nyt nostan itseni tuohon yllämainittuun tunnettujen ihmisten listaan, en sitä sillä ajatuksella tee, että olisin noin Tunnettu ja Hieno ihminen (en ainakaan vielä.. hihii!), vaan sillä, että nyt neljäkymmentäkaksivuotiaana alan hiljalleen hahmottaa elämää. Kuka olen. Mikä haluan olla, niin ihmisenä, äitinä kuin yrittäjänäkin. Mihin suuntaan lähden tästä itseäni kehittämään. Mihin suuntaan menee yritykseni. Että siis en mikään turha jäärä ole. On tarvinnut pudota polvilleen monen monta kertaa ja todellakin NYT JO alkaa hahmottaa tekemisiään ja aatoksiaan..

Menen nyt syömään jäätelöä. Sitten syön suklaakeksiä. Iltapalaksi, myöhään illalla. Koska mä voin! 😀

Rakkaudella, Minna

Alla olevat kuvat ovat viime kesältä, Lofooteilta. Piti mennä kauas, että näki lähelle..

P.S. Minun kuvani on ottanut Mikaela Holmberg.

This slideshow requires JavaScript.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s